Miten radio-orkesteri/RSO soi ”silloin ennen”?

Kun tutustuu RSOn historian värikkäisiin vaiheisiin, herää kiinnostus kuulla miltä aikanaan nykyistä huomattavasti pienempi orkesteri mahtoi kuulostaa. Ei hätää: Ylen Soivan arkiston podcastit Yle Areenassa ovat historiallisten esitysten tutkijalle loistava aarreaitta.

Einar Englundin (1916-99) 2. sinfonia Mustarastas, Simon Parmet johtaa 

Einar Englundin sinfonia nro 2 Mustarastas – RO joht. Simon Parmet | Yle Areena – podcastit

Kiinnostava teos, jota nykyään ei useinkaan kuule. Ensimmäisessä osassa soi sekä lintujen laulu että marssirytmit, ollaanhan sävellysvuonna 1947 vielä lähellä sodan aikaa (Englundin 1. sinfoniahan tunnetaan Sotasinfoniana). Hidas osa soikin surullisen kaihoisasti mutta erittäin kauniisti, kunnes väliin tulee väkivaltaisempia sointuja. Finaali alkaa huilun soittamalla mustarastaan laululla, mutta sitä uhkaavat dramaattiset jännitteet muusta orkesterista. Loppu ei taida antaa toivoa.

Sinfonian lisänimen keksi säveltäjäkollega. Englund kertoi kuitenkin ajatelleensa myöhemmin, että nimi sopii hyvin. Hän nimittäin muisteli, miten soitti sinfonian säveltämisen aikaan ravintolamusiikkia baareissa ja saapuessaan öisin kotiin tympääntyneenä kun ”tällaista roskaa pitää ihmisen soittaa elääkseen”, hän kuuli mustarastaan laulavan: ”se on lintumaailman laulajamestari, todellinen taiteilija”.

Englund vietti pitkiä aikoja sodassa rintamalla ja mm. menetti siellä veljensä. Hän totesi myöhemmin, että kaikki hänen sinfoniansa ovat tavallaan päiväkirjoja sodasta. Mustarastassinfonia valmistui pian sodan jälkeen ja siihen liittyy säveltäjän seuraava muisto: ”Tuo ylimenovaiheen tunnelma on rintamalla olleille tuttu. Hurjan kranaattikeskityksen jälkeen tulee täydellinen, hirvittävä hiljaisuus, ja sitten jonkin ajan päästä ensimmäinen rohkea lintu uskaltaa aloittaa laulunsa.”

Temperamenttinen Simon Parmet halusi uudistaa Suomen musiikkielämää ja pyrki siten orkesterin toiseksi ylikapellimestariksi, mutta sai tyytyä kapellimestarin nimikkeeseen vuosiksi 1948-53. Hän riitautui sitten vielä soittajien kanssa ja näistä syistä hän lopulta erosi tehtävästään. Orkesterin soitto tässä nauhoituksessa on mielestäni hyvin ilmeikästä ja taidokasta, huonosta johtajasta ei ollut kyse.

Heimo Haitto, 14-vuotias viulistisensaatio solistina

14-vuotias viulisti Heimo Haitto Radio-orkesterin solistina 1939 | Yle Areena – podcastit

Tämä Henri Vieuxtempsin neljännen viulukonserton esitys on se kuuluisa radioesitys, jonka jälkeen Haitto itki omasta mielestään surkeata soittoaan. Mutta sitten Jean Sibelius soitti hänelle radioon kehuen esitystä ja nuoren soittajan ilta oli pelastettu!
Kun tätä toki hieman kohisevaa nauhoitusta kuuntelen, niin olen taipuvainen kallistumaan Sibeliuksen kannalle. Taitavaa, tarkkaa ja punnittua tulkintaa. Orkesteria johtaa Haiton opettaja Boris Sirpo, jonka koulussa ja kasvatuksessa Viipurissa hän oli ollut 9-vuotiaasta saakka. Samana vuonna 1939 Haitto oli voittanut Lontoossa kansainvälisen viulukilpailun sensaatiomaisesti ja hän oli varmaankin jonkin aikaa Suomen kuuluisin henkilö tuon ansiosta. Tarkempi kuvaus kuvineen viulistin varhaisista vuosista löytyy Ylen sivuilta: Pikku pelimanni Heimo Haiton kansainvälinen tähti syttyy – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 | Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 | yle.fi

Aikuinen Heimo Haitto soittaa Sibeliusta

Heimo Haitto Jean Sibeliuksen viulukonserton solistina 1964 | Yle Areena – podcastit

Suomeen maailmalta palannut Haitto soittaa vuonna 1964 noin 40-vuotiaana Sibeliuksen konserton solistina ja huolimatta välillä koetusta hurjanpuoleisesta elämänkoulusta soittotaito on säilynyt. Viulun ääni on hiukan karhealta kuulostava, mutta solisti osaa asiansa vaikuttavasti ja virtuositeetti on kovaa luokkaa. Tässä mennään eikä meinata, kenties joku voisi kaivata syvällisemmältä kuulostavaa tulkintaa. Muutama vuosi aikaisemmin ylikapellimestarina aloittanut Paavo Berglund on koulinut kovalla harjoituskurillaan orkesterin varmantuntuiseen tasoon. Ihan nykyisenkaltaiseen soinnin puhtauteen ei vielä taideta kuitenkaan yltää.

Kuvat Ylen arkisto
Teksti: Lauri Jaakkola