Ei ole suuri yllätys että RSOn eniten soittaman säveltäjän nimi on Jean Sibelius. Orkesterin historiikin mukaan esimerkiksi vuosina 1977-2002 hänen sävellyksiään esitettiin 484 kertaa eli yli 15% kaikista esitetyistä teoksista. Aavistuksen yllättävämpi tieto orkesterin historiasta on se että vuosina 1927-77 eniten esitetty (mukana nauhoitukset, uusinnat jne.) sävellys ei ollut Sibeliuksen Valse triste (174 esitystä ja kolmas sija) vaan Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia nro 1 (200 esitystä). Siihen väliin kiilasi Leevi Madetojan Elegia (183 esitystä).
Sibelius oli lopettanut kapellimestarina toimimisen 1920-luvun puolivälissä, mutta hän kuitenkin johti radio-orkesteria yhden kerran. Se on myös ainoa hänen orkesterin johtamisestaan säilynyt äänite. Yhdysvaltain kansallinen radio NBC pyysi säveltäjän johtamaan New Yorkin maailmannäyttelyn johdosta radioituun konserttiin 1.1.1939 ja hän johti siinä teoksensa Andante festivo.
Sibelius oli ilmeisen kiinnostunut radion kuuntelija ja lähetti usein kommentteja varsinkin omien teostensa esityksistä. Nils-Eric Fougstedt muisteli että vuonna 1951 säveltäjä soitti hänelle kuunneltuaan edellisen illan konsertin ja haukkui solistin: ”Kuka oli vastuussa temposta eilen? … Yrittäkäähän, kiltti kapellimestari, pitää huolta siitä että tuollaiset solistit eivät pääse turmelemaan teoksiani.” Kun 13-vuotias viulun ihmelapsi Heimo Haitto soitti keväällä 1939 radiolähetyksessä Vieuxtempsin 4. konserton, seurasi esityksen jälkeen seuraavaa (ote Haiton kirjasta ”Maailmalla”): ”…minusta tuntui että olin soittanut kerrassaan kurjasti. Esityksen jälkeen menin pukuhuoneeseen – ja itkin – siellä yksinäisyydessäni. Juuri sillä hetkellä puhelin kilahti. ”Tahtoisin puhua Heimon kanssa.” Itkusta tahmealla äänellä vastasin: ”Se oon mie”. ”Täällä puhuu Jean Sibelius. Tahdon kiittää sinua hienosta esityksestä, jonka juuri kuulin radiossa.”
RSO on ollut monin tavoin juhlistamassa säveltäjämestaria esimerkiksi hänen merkkipäivinään. Sekä 70- että 80-vuotiasta Sibeliusta juhlittiin 1935 ja 1945 Helsingin Messuhallissa ja RSO soitti yhdessä Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa. Ohjelmassa oli ensimmäisessä konsertissa Finlandia, 1. sinfonia, Myrsky-musiikkia ja Vapautettu kuningatar (teos kuorolle ja orkesterille). Toisessa taas ohjelman muodostivat Lemminkäinen-sarja, viulukonsertto (solistina Anja Ignatius) sekä 2. sinfonia.
Merkittävä ja kansainvälistä huomiota saavuttanut uudistus Suomen ja Helsingin musiikkielämässä oli vuosittaisten Sibelius-viikkojen aloittaminen 1951. Niistähän muodostui sittemmin Helsingin juhlaviikot. RSO on soittanut jokseenkin joka vuosi vähintään yhden konsertin näillä festivaaleilla, useina vuosina kolme tai neljäkin. Kotimaisia ja kansainvälisiä huippusolisteja on kuultu Sibeliuksen viulukonserton ja laulujen tulkkeina, kapellimestarikuuluisuuksia eri teosten johtajina.
Kun RSO on tehnyt levytyksiä, niin on luonnollista että Sibeliuksen musiikilla on ollut siinä varsinkin aluksi suuri rooli. Kansainvälisesti merkittäviä olivat erityisesti Okko Kamun johdolla Deutsche Grammophonin levykokoelmiin liitetyt 1. ja 3. sinfonia, Bardi ja Satu vuodelta 1973 sekä Karelia-sarja ja Lemminkäinen-sarja vuodelta 1976. Jukka-Pekka Saraste johti vuosina 1988-92 koko sinfonisen tuotannon RCA Victor-yhtiölle. Pitkää aikaa ei kulunut, kun RSO/Saraste soitti uudestaan sinfoniat Finlandia-merkille vuosina 1995-96. Tähän levysarjaan tuli mukaan myös Kullervo-sinfonia, solisteina Jorma Hynninen ja Monica Groop.
Vuonna 2015 juhlittiin, kun tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjän syntymästä. Vuoden aikana esitettiin runsaasti hänen musiikkiaan, mm. viulukonserton kiehtova alkuperäisversio (solistina Elina Vähälä), 5. sinfonian alkuperäisversio sekä Colin Matthewsin ja Aulis Sallisen orkestroimia lauluja (solisteina Soile Isokoski ja Anne-Sofie von Otter). Marraskuun kiertueella Japanissa ja 2016 tammikuussa Itävallassa soi erityisesti Sibelius, kuten tietenkin joulukuisissa Sibelius-viulukilpailun finaaleissa. Ylikapellimestari Hannu Lintu oli orkestereineen pääroolissa sinfonioista kertovassa televisiosarjassa. Jaksot ovat edelleen nähtävissä Yle Areenassa (”Sibelius, Lintu ja RSO”).
Sibelius 80 vuotta – juhlakonsertti Messuhallissa 8.12.1945. Oikealla istumassa Aino Sibelius. Kuvalähde Ylen arkisto
Paavo Berglundin kauden päätyttyä vuonna 1971 RSO tarvitsi uuden ylikapellimestarin. Valinta olikin suoraviivainen. Okko Kamu oli voittanut sensaatiomaisesti Herbert von Karajan -kapellimestarikilpailun 1969 ja nimitettiin seuraavana vuonna RSO:n toisen kapellimestarin virkaan. Siitä hänet oli helppo korottaa ensin vt. ylikapellimestariksi ja sitten vakinaiseksi alkaen lokakuusta 1971. Hän oli vain 25-vuotias, mutta antanut monia vakuuttavia näyttöjä kyvyistään.
Kamu sai lapsesta lähtien viulunsoiton opetusta (hänen isänsä oli Helsingin kaupunginorkesterin kontrabasisti) ja esiintyi nuorena eri kokoonpanoissa. Jo 19-vuotiaana hänet kiinnitettiin Kaupunginorkesterin viulistiksi ja seuraavana vuonna hän haki ja sai paikan Kansallisoopperan konserttimestarina. Varsin nopeasti hänen kykynsä musiikin johtamiseen todettiin ja hän sai kapellimestarin tehtäviä oopperassa – varsinainen kiinnitys sen kolmanneksi kapellimestariksi tuli 1968. Hän johti myös sinfoniakonsertteja sijaisuuksina. Sitten tuli tuo Karajan-kilpailun voitto ja Radion musiikkiosasto oli valppaana.
Okko Kamun palkkaaminen oli RSO:n kansainväliselle maineellekin huomattava valtti, sillä esimerkiksi levy-yhtiö Deutsche Grammophon kutsui orkesterin levyttämään Sibeliuksen 1. ja 3. sinfonian sekä Sadun nuoren tähden johdolla. Nämä esitykset tulivat osaksi levykansiota, jonka muut Sibelius-teokset johti Herbert von Karajan (orkesterinaan Berliinin filharmonikot). RSO sai erinomaiset arviot näistä levyistä puhumattakaan suuresta huomiosta.
Nuori ylikapellimestari oli johtamisajatuksiltaan hyvin erilainen kuin edeltäjänsä Berglund. Hänen lähtökohtansa oli kamarimusiikillinen yhteissoitto, jossa jokainen soittaja kantaa oman vastuunsa, ”kuunnellaan ja reagoidaan, annetaan ja otetaan. Jos jotain strategiaa oli, niin harjoitetaan niin hyvin kuin osataan ja luotetaan lujaan inspiraatioon, joka syntyy konserttitilanteessa.” (Otteet Kamun haastattelusta Vesa Sirénin kirjassa ”Suomalaiset kapellimestarit”.)
Soittajille muutos oli merkittävä ja sitä kommentoi soolohuilisti Ilpo Mansnerus näin: ”Kun oli ollut tämä Berglundin kova prässi, tuli Okko, joka nosti orkesterin itseluottamusta. Meillä oli sellainen tunne, että mehän soitamme hyvin. Okko johti ikään kuin huolettomana. Paavo Berglund tiesi meidän heikkoutemme viimeiseen saakka ja oli kuin koko ajan valmistautumassa katastrofiin. Mutta Okko edusti positiivista näkemystä: totta kai te onnistutte.”
RSO:n konserttisali vaihtui vuonna 1972 uuteen Finlandia-taloon. Jo siinä vaiheessa oli selvää että salin akustiikka ei ollut paras mahdollinen, mutta keskeinen sijainti puolsi uutta konserttipaikkaa. Radion kautta salista saatiin onneksi parempi ääni kuin paikan päällä. Talon kongressikäyttö aiheutti sen että orkesteri harjoitteli edelleen Kulttuuritalolla ja vain kenraaliharjoitukset sekä konsertit olivat Finlandia-talon salissa. Tämä oli melkoinen haaste, koska näissä kahdessa salissa on aivan erilaiset akustiikat.
1970-luvulla orkesteri lisäsi kotimaankiertueita ja kävi Kamun kaudella kaikkiaan 18 eri paikkakunnalla. Ulkomailla vierailuja oli niitäkin edelleen; 1971 Saksan Kieliin, 1975 Lontooseen (Days of Finnish Music-tapahtumassa) ja 1976 Norjan Bergeniin. Bergenin ensimmäisessä konsertissa orkesterin miehet soittivat paitahihasillaan, kun frakkeja kuljettanut auto oli juuttunut Norjan vuoristossa lumikinoksiin!
Uudehkona lisänä RSO:n toimintaan tulivat televisioon tehdyt oopperaesitykset. Verdin Rigoletto ja Leoncavallon Pajatso saivat suuren katsojamenestyksen ja niiden pääroolien esittäjät Usko Viitanen sekä Veikko Tyrväinen olivat jonkin aikaa suosittuja kuin iskelmätähdet. Suomalaista oopperaa edusti televisiossa Tauno Marttisen Poltettu oranssi. Lisäksi radioon nauhoitettiin useita oopperoita. Kaikkiaan radion musiikkitarjonta lisääntyi voimakkaasti 70-luvulla ja vaikka lisäys tuli erityisesti kevyeen musiikkiin, niin klassisen musiikinkin soittoaika oli 1977 keväällä päättyneenä vuonna 3403 tuntia (yli 40% kaikesta musiikista).
Okko Kamun kaudella kantaesitettiin useiden säveltäjien teoksia ja mainittakoon tässä Aulis Sallinen, jonka musiikki häntä erityisesti puhutteli. Vaikka hän piti useimmista johtamistaan teoksista, niin haastattelussa hän kyllä totesi näinkin: ”Kapellimestari joutuu paljon esittämään sellaistakin, jonka nuoteilla mieluummin tapetoisi seinät. Usein on kuitenkin helpompi opetella kappale kuin ruveta riitelemään.”
Kilpailuvoiton maineen tuoma Kamun valtaisa kysyntä johti konsertteihin eri puolilla maailmaa sekä RSO:n lisäksi mm. kiinnitykseen Oslon filharmonikoiden johtajaksi 1975 alkaen. Tahti oli sen verran kova että hän päätti jättää RSO:n vuonna 1977 (ja Oslonkin jo 1979). Hän ilmaisi mielipiteenään että kapellimestarin ei tule olla virassa eläkkeelle asti vaan maksimissaan 10 vuotta ja mieluummin vielä vähemmän, jotta sekä johtaja että orkesteri kehittyvät.
Martti Talvela ja Okko Kamu RSO:n konsertissa Kerimäen kirkossa 1972. Kuvalähde: Ylen arkisto
RSOn ystävien syksyinen jäsenilta kokosi n. 120 jäsentämme Musiikkitalon ravintolaan lokakuun 19. päivän iltana. Luvassa oli vieraita läheltä ja kaukaa ja lämminhenkinen ilta vanhojen ja uusien jäsenien ja orkesterilaisten kesken.
Musiikkitalon ravintola oli täynnä ystäväyhdistyksen jäseniä.
Illan ensimmäinen vieras oli australialainen säveltäjä, kapellimestari ja alttoviulisti Brett Dean, joka oli RSO:n vieraana pari viikkoa lokakuussa ja jolle oli omistettu kokonainen pienoisfestivaali näiden viikkojen aikana. Sympaattinen Dean kertoi yhteistyön sujuneen orkesterin kanssa mukavasti. Hän on esiintynyt RSO:n kanssa aiemminkin. Dean kuului Berliinin filharmonikoiden alttoviulusektioon vuosina 1984-98 ennen heittäytymistään vapaaksi muusikoksi. Hän pitää kuitenkin olennaisena tuntumaa muiden soittajien kanssa, mikä seikka saa hänet joskus kaipaamaan työtään entisessä orkesterissaan.
RSO:n säveltäjävierasta Brett Deaniä haastatteli ystäväyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Valsta.
Alttoviulukonserton säveltäminen toi Deanille tilaisuuden pohtia suhdetta omaan soittimeensa. Sen sijaan klarinettikonserttonsa Ariel’s Music taustalla oli aids-epidemiaan kuolleen pienen Ariel-tytön ja hänen äitinsä kohtalo. Suomen vierailun kunniaksi hänen konserttinsa ohjelmassa on Sibeliuksen Kurkikohtaus eräänlaisena johdantona luontoaiheiseen teokseen Fire Music. Tämän teoksen hän sävelsi kotimaansa vuoden 2009 tuhoisien maastopalojen 2009 vaikuttamana. – Luonto tuhoaa, mutta luo myös uutta, Dean totesi.
RSO:n käyrätorvisti Tommi Hyytinen esitti jäsenillassa uutta ja vanhaa musiikkia.
Íllan musiikkiesityksistä vastasi RSO:n käyrätorvisti Tommi Hyytinen. RSO:n käyrätorviryhmässä on kuusi soittajaa, ja Tommi on kuulunut ryhmään vakituisena jäsenenä vuodesta 2011. Hänen komea soittimensa on saksalainen ja siinä on messinkiputkistoa peräti neljä, viisi metriä. Käyrätorven englanninkielinen nimitys French horn on perua siitä, että soitinta käytettiin jo 1600-luvulla metsästystorvina Ranskan hovissa.
Käyrätorven soitossa on haasteensa. Nelioktaavisessa yläsävelsarjassa sävelet ovat hyvin lähellä toisiaan. Olennaista on ilmanpaineen sekä kielen ja huuliasetteen tarkka hallinta, samoin äänen muodostaminen huulten värähtelyllä, mitä käyrätorvi sitten vahvistaa. Tästä saimme havainnollisia näytteitä. Soittoasento on kuitenkin erityinen eikä rasitusvammoiltakaan voi välttyä. Tommi Hyytinen löysi avun pilateksesta jo varhaisessa vaiheessa ja sittemmin hän on kouluttautunut oman työnsä ohella pilates-ohjaajaksi. Soittonäytteenä kuulimme Perttu Haapasen soolokäyrätorviteoksen Prism, jonka Tommi kantaesitti Sibelius-Akatemian ensikonsertissaan vuonna 2004.
Jäsenillassa oli mukana myös RSO:n orkesterivaltuuskunta. Sen puheenjohtaja Miikka Saarinen kertoi jäsenillan yleisölle viisihenkisen ryhmän tarkoituksesta ja toiminnasta. RSO:ssa on orkesterimuusikoiden yhdistys, ja sen hallitus on tuo orkesterivaltuuskunta. Sen tehtävänä on välittää RSO:n toimistolle muusikoiden näkökulmia mm. hyvinvointiin ja muihin käytännön asioihin liittyen. Valtuuskunta on mukana myös kapellimestarivalinnoissa.
Lavalla kaksi puheenjohtajaa. RSO:n orkesterivaltuuskunnan puheenjohtajaa, RSO:n trumpetisti Miikka Saarista haastatteli Heikki Valsta.
Myös Tuula Sarotie ja Sanna Moilanen RSO:n toimistosta pitävät tätä yhteistyötä merkittävänä sekä orkesterin kehittymisen että päätöksenteon kannalta. Valtuuskunta on kapellimestarivalinnan lisäksi mukana mm. koesoittoihin, hakijoiden karsintaan ja päätöksentekoon liittyvissä vaiheissa.
Intendentti Tuula Sarotie (vas.) ja apulaisintendentti Sanna Moilanen kertoivat omasta työnkuvastaan ja orkesterin kuulumisista.
Omassa haastatteluhetkessään intendentti Tuula Sarotie ja apulaisintendentti Sanna Moilanen kertoivat tehtävistään RSO:n toimistossa. Sarotien vastuulla ovat orkesterin toiminnan ja työlistan suunnittelu sekä kiinnitysten valmistelu yhteistyössä ylikapellimestarin kanssa. Nyt on jo kauden 2024-25 ohjelmiston suunnittelu menossa, ja kalenteriin on merkitty ylikapellimestarin ja merkittävien kapellimestarivierailujen päivämäärät.
Sanna Moilanen kiteytti tehtäväkseen toimia orkesterin esihenkilönä. Sen ohella hän toimii tuottajana esim. Brett Deanille omistetussa festivaalissa huolehtien siitä, että kaikki on lavalla kunnossa. Sekä hän että Tuula Sarotie kertoivat, miten paljon RSO on viimeisten 10 vuoden aikana kansainvälistynyt. Nyt muualla kuin Suomessa syntyneitä soittajia on jo 13 maasta.
Illan lopuksi pöytäseurueet saivat testata RSO- ja muuta musiikkitietämystään Ritva Männynoksan vetämän ainakin puoliksi leikkimielisen tietovisan avulla. Iloisina ja kiitellen osanottajat poistuivat pimeään syksyisene iltaan.
Loppuun vielä muutama kuva iloisesta yleisöstä. Pöytäseurueissa oli mukana myös RSO:n orkesterivaltuuskunnan jäseniä, oikeanpuolisessa kuvassa lyömäsoittaja Jerry Piipponen.
RSO:n ylikapellimestariksi kiinnitettiin Nils-Eric Fougstedtin kuoleman jälkeen vuonna 1961 vain 31-vuotias Paavo Berglund, joka oli ollut orkesterin viulisti ennen kapellimestariuraansa. Jonkin verran epäiltiin miten näin nuori ja kokematon johtaja onnistuisi (orkesterin jäsenten suosikki virkaan oli Tauno Hannikainen, Helsingin Kaupunginorkesterin johtaja), mutta näytöt hänen taidoistaan olivat kuitenkin niin vahvat että mm. asiantuntijalausunnot puolsivat selvästi hänen valintaansa. Hänen kautensa alkoi virallisesti 1962 mutta sitä ennen hän jo johti orkesteria vt. ylikapellimestarina.
Vesa Sirénin kirjassa ”Suomalaiset kapellimestarit” Berglund kertoo mielenkiintoisesti miksi halusi tälle uralle: ”Mutta halusin tehdä samaa (johtaa orkesteria), kun se on niin helppoa. Helpompaa kuin soittaminen. Siksi Suomessa niin moni on tahtonut kapellimestariksi. Se viehättää ja on hyvin palkattua työtä. Ja se näyttää helpolta.”
Berglund halusi parantaa orkesterin tasoa lisäämällä harjoittelua. Eri soitinryhmille otettiin käyttöön omat harjoitukset. Orkesterin kokoa, erityisesti jousistoa, kasvatettiin ja vuonna 1965 soittajia oli jo 90. Konsertteja organisoitiin 60-luvulla uudelleen: tiistaikonsertit tulivat täysimittaisiksi väliaikoineen ja niitä pidettiin joka toinen viikko eikä enää viikoittain. Torstain konsertit lopetettiin kokonaan 1962. Edelleen muuttui konserttisali Yliopiston juhlasalista Kulttuuritalon saliin vuoden 1965 syksyllä.
Kova harjoittelukuri aiheutti epäilemättä ristiriitojakin orkesterissa. Viulisti Pekka Kari muistelee: ”Paavo teki töitä vimmatusti ja piti niin kovaa kuria, ettei häntä otettu avosylin vastaan. Mutta kykyjä ei kukaan kyseenalaistanut. Hänen kanssaan oli helppo soittaa. Hän teki valmiiksi meille viulisteille yksityiskohtaiset jousitukset. Hän teki kaiken mahdollisimman perusteellisesti.”
RSO:n tavoitteisiin tulivat 60-luvulla ulkomaanmatkat, joista ensimmäinen suuntautui kesällä 1963 Leningradiin (ohjelmana Sibeliusta, Tshaikovskia, Brahmsia sekä Joonas Kokkosen 1. sinfonia). Vierailua varten Berglund teki töitä hurjasti aamuyhdeksästä iltamyöhään harjoittaen kaikkia soitinsektioita erikseen. Seuraavaa vierailua sai odottaa viisi vuotta ja se tehtiin Lontooseen maaliskuussa 1968. Berglund keksi ennen sitä soittaa orkesterille nauhoitettuja harjoituksia ja soittajat ymmärsivät että ”on pakko parantaa”. Tulos olikin erinomainen, brittilehdistö kehui RSO:ta vuolaasti: ”Orkesterilla on jousisto, joka on yhtä kaunisääninen ja eläväsointinen kuin minkä tahansa Euroopan johtavan orkesterin, kolmen tai neljän parhaan jälkeen.” ”Edustaa kansainvälistä tasoa”. ”Teki loisteliaan vaikutelman.” Ohjelmana oli tietenkin paljon Sibeliusta, mutta myös Berglundin arvostaman Kokkosen 3. sinfonia sekä Aulis Sallisen teos Mauermusik. 1969 RSO vieraili Itä-Saksassa ja 1970 Tanskassa.
1962 aloitettiin Nykymusiikin päivät ja niiden seuraajana 1965 alkaen Musica Nova -konsertit. Uuteen musiikkiin Berglund suhtautui valikoivammin kuin edeltäjänsä Fougstedt. Välillä tämä aiheutti kitkaa säveltäjien kanssa. Einojuhani Rautavaaran yksi teos jäi esittämättä (”nuoteissa liikaa virheitä”), mikä suututti säveltäjän. Muutama vuosi myöhemmin kävi toisaalta niin että Rautavaaran 4. sinfonia oli hänen itsensä mielestä niin huono että sitä ei saisi esittää! Berglund kuitenkin vastasi rauhallisesti että liian myöhäistä peruuttaa.
Paavo Berglund teki suuren työn RSO:n kehittämisessä, mutta ylikapellimestarikausi loppui ikävissä tunnelmissa. Kapellimestarin käytöksestä tuskaantuneet soittajat vaativat hänen eroaan jopa siten että konsertissa toukokuussa 1971 osa soittajista kieltäytyi soittamasta Brahmsin sinfoniaa hänen johdollaan. Berglund jätti eroanomuksen ja se myönnettiin (myöhemmin hän toki johti orkesteria useita kertoja). Hänen seuraajansa olikin varsin erilainen johtajapersoonallisuus.
Berglund (oikealla) ja 2. viulun äänenjohtaja Heikki Louhivuori partituuria tutkimassa vuonna 1961. Kuvalähde: Ylen arkisto.
Vuonna 1945 Radio-orkesterin soittajiston koko nousi 39 soittajaan, 1947 50:een ja sitten 1953 63:een eli oltiin jo todellisen sinfoniaorkesterin mitoissa. Tuolloin vuonna 1953 Yleisradion johtokunta päättikin organisoida orkesterin toiminnan eri kokoonpanoihin: Radion Sinfoniaorkesteri (täysi kokoonpano tiistai-iltojen sinfoniakonsertteihin jne), Radio-orkesteri (viihde- ja studiokonsertit), Radion Viihdeorkesteri (kevyt musiikki), Radion Kamariorkesteri ja Radiosekstetti. Nimitys RSO oli syntynyt.
Tiistai-iltojen vakituiset, julkiset sinfoniakonsertit oli aloitettu syyskuussa 1947 ensin Helsingin Kaupungintalon salissa ja huhtikuusta 1948 Yliopiston juhlasalissa. Näihin aikoihin orkesterin esityksiä alettiin myös säännöllisesti nauhoittaa uusintaesityksiä varten. Tiistain lisäksi orkesteri soitti vuosina 1948-62 torstainakin julkisen (viihteellisemmän) konsertin eli esityksiä riitti! Orkesterin ensimmäinen ylikapellimestari Toivo Haapanen kuoli vuonna 1950 ja hänen seuraajakseen valittiin musiikin monitoimimies Nils-Eric Fougstedt. Hän oli sekä säveltäjä, pedagogi että kuoronjohtaja. Radiossa taas hän oli kapellimestari, orkesterin intendentti, konserttimanageri, käsiohjelmien kirjoittaja ja ruotsinkielisten lauluohjelmien toimittaja. Hänen epäilemättä tunnetuin sävellyksensä on kevyempää musiikkia eli Romanssi ”Sua vain yli kaiken mä rakastan” elokuvaan ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi”.
Fougstedtin sekä orkesterin toisen kapellimestarin Simon Parmetin toimesta ohjelmistoa laajennettiin 50-luvulla kohti uutta musiikkia. Parmet tosin erosi tehtävästään ristiriitojen takia vuonna 1953. Suuria tapauksia olivat Carl Orffin Carmina Burana ja Igor Stravinskyn Oedipus Rex sekä Sibelius-viikkojen konsertit (Juhlaviikkojen edeltäjä aloitettiin 1951). Jälkimmäisissä RSO sai vieraakseen melkoisen maineikkaita solisteja: 1951 Isaac Stern soitti Sibeliuksen viulukonserton ja Jussi Björling sekä Aulikki Rautawaara lauloivat Sibeliuksen lauluja. Seuraavana vuonna Kirsten Flagstad oli laulusolistina. 1954 ja 1955 viulukonserton solistit olivat David Oistrah sekä Yehudi Menuhin!
Entäpä sitten kantaesitykset, jotka nykyisin ovat RSO:n työn kulmakiviä? Niitä Fougstedt otti ohjelmistoon varsin paljon. Hän kantaesitytti tietenkin omiakin teoksiaan, mutta lisäksi mm. seuraavilta säveltäjiltä: Einar Englund, Ahti Sonninen, Tauno Pylkkänen, Bengt Johansson, Helvi Leiviskä, Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara. Kaikkiaan 50-luvun tiistaikonserteissa oli 38 suomalaisen sävellyksen kantaesitystä. Historiallinen oli Aarre Merikannon vuonna 1922 valmistuneen Juha-oopperan ensiesitys vuosina 1957-58 (sitä ei siis esitetty aluksi kokonaisena vaan osissa).
Mielenkiintoisia, tulevia tähtiä esiintyi koululaiskonserteissa sekä nuorten solistien studiokonserteissa, joita järjestettiin vuodesta 1950 alkaen. Esimerkiksi 10-vuotias sellisti Arto Noras oli solistina vuonna 1952. Samana vuonna aloitettiin ”Nuoret kapellimestarit Radio-orkesterin johtajina” -sarja, jossa merkille pantiin ensimmäisinä vuosina mm. Paavo Berglund (orkesterin oma viulisti), Jorma Panula sekä Ulf Söderblom.
Tiistaikonserttien yleisömäärät olivat melko vaatimattomia, sillä Yliopiston juhlasali on pienehkö. Konsertteja oli suunnilleen 35 vuodessa ja lippuja myytiin 50-luvulla keskimäärin noin 350 konserttia kohti, mutta toki myynti nousi lähes jatkuvasti saavuttaen luvun 435 vuonna 1959.
RSO Yliopiston juhlasalissa Nils-Eric Fougstedtin johdolla (kuvalähde Ylen arkisto).
RSO eli silloinen radio-orkesteri aloitti toimintansa 1.9.1927. Itse Yleisradio oli tässä vaiheessa sekin aivan uusi yritys eli se aloitti vuotta aikaisemmin 9.9.1926. Ohjelmissa oli kuultu Helsingin Kaupunginorkesteria eri kokoonpanoissa sekä lähetyksiä Suomalaisesta Oopperasta jne. Melko nopeasti päädyttiin siihen että radio tarvitsee oman orkesterin. Ensimmäinen soittajisto oli hyvin pieni eli 10-jäseninen. Ensimmäiset viisi soittajaa muodosti orkesterin vetäjäksi nimitetyn Erkki Lingon yhtye. Loput soittajat löydettiin panemalla sana kiertämään muusikkopiireissä, lehti-ilmoituksia ei ollut.
Töitä uudella orkesterilla riitti runsaasti, noin 11 tuntia ohjelmaa viikossa ja siihen päälle harjoitukset. Ohjelmien väliset odotusajat pidensivät päivää. Nauhoituksia ei ollut, vaan kaikki olivat suoria lähetyksiä. Ohjelmisto näin pienelle kokoonpanolle oli pääosin sovituksia ja valtaosan siitä muodostivat ooppera- ja operettisävelmät, rapsodiat, marssit, konserttitanssit jne. Kuitenkin myös sinfonian osia ja muuta haastavampaa musiikkia soitettiin alusta lähtien. Tiistaisin oli orkesterin ”oma ilta”, jolloin soi klassinen musiikki noin 45 minuutin lähetyksessä. Mainittakoon että 21.10.1927 oli Tshaikovski-ilta (ensimmäinen yhdelle säveltäjälle omistettu ohjelma) ja 30.10.1927 orkesteri esitti ensimmäistä kertaa kokonaisen sinfonian, joka oli Beethovenin ensimmäinen (olihan säveltäjän juhlavuosi).
Suomi oli ensimmäisiä maita, joissa perustettiin oma radio-orkesteri. Tanskassa toimii vuonna 1925 perustettu radio-orkesteri ja se on vanhin edelleen toimiva. Berliinissä oli aloitettu vuonna 1924, Virossa ja Tshekkoslovakiassa 1926. Muissa Euroopan maissa radioiden orkesterit perustettiin 1930-luvulta lähtien. 20- ja 30-luvun vaihteessa Suomessa aloitti toimintansa myös useampi paikallinen orkesteri, mm. Tampereella, Viipurissa ja Turussa. 69-jäseninen Helsingin Kaupunginorkesteri oli maan suurin ja sitä kuultiin radiossa varsin usein, vuonna 1926 15 kertaa ja 1927 18 kertaa.
Radio-orkesterin koko kasvoi hiljalleen: vuonna 1928 tuli kaksi soittajaa lisää ja sitten vuonna 1929 soittajien määrä nousi 21:een. Tuossa vaiheessa nimitettiin ensimmäinen ylikapellimestari (ja myös radion musiikkipäällikkö) Toivo Haapanen, jonka johdolla orkesterin ohjelmisto alkoi muotoutua yhä kunnianhimoisemmaksi ja radion musiikkiohjelmien ”tilkkutäkki” eli lyhyet soitot siellä täällä vaihtui pitkälti pitempiin konsertteihin. Kuinka paljon radio-orkesterilla sitten oli kuulijoita? Vuonna 1928 Suomessa oli noin 70.000 radiolupaa eli siitä voinee laskeskella arvioita, kun muistaa että varmasti useampi henkilö oli kunkin radion äärellä.
Ensimmäiset kaksi vuotta radio-orkesteri soitti vain studiossa, mutta 29.10.1929 Haapanen johti yliopiston juhlasalissa orkesterin ensimmäisen julkisen konserttiesityksen. Ohjelmisto oli seuraava: Bachin konsertto kahdelle viululle ja orkesterille, Bachin Brandenburgilainen konsertto nro 3, Purcellin Fantasia sekä väliajan jälkeen Erkki Melartinin Intermezzo (tilausteos), Arthur Honeggerin ”Pastorale d’été”, Johan Halvorsenin ”Suite ancienne”. Melartin oli ensimmäinen säveltäjä, jolta oli tilattu kantaesitys radioon: hänen Divertimentonsa oli soitettu 17.10.1928.
Orkesteri Aleksanterin kadun studiossa vuonna 1927. Huomaa verhoilut sekä matto, joiden avulla haluttiin poistaa kaiku. (Kuvalähde: Yleisradion arkisto)
