RSO 95 vuotta – nuoria ja värikkäitä johtajia: Okko Kamu
Paavo Berglundin kauden päätyttyä vuonna 1971 RSO tarvitsi uuden ylikapellimestarin. Valinta olikin suoraviivainen. Okko Kamu oli voittanut sensaatiomaisesti Herbert von Karajan -kapellimestarikilpailun 1969 ja nimitettiin seuraavana vuonna RSO:n toisen kapellimestarin virkaan. Siitä hänet oli helppo korottaa ensin vt. ylikapellimestariksi ja sitten vakinaiseksi alkaen lokakuusta 1971. Hän oli vain 25-vuotias, mutta antanut monia vakuuttavia näyttöjä kyvyistään.
Kamu sai lapsesta lähtien viulunsoiton opetusta (hänen isänsä oli Helsingin kaupunginorkesterin kontrabasisti) ja esiintyi nuorena eri kokoonpanoissa. Jo 19-vuotiaana hänet kiinnitettiin Kaupunginorkesterin viulistiksi ja seuraavana vuonna hän haki ja sai paikan Kansallisoopperan konserttimestarina. Varsin nopeasti hänen kykynsä musiikin johtamiseen todettiin ja hän sai kapellimestarin tehtäviä oopperassa – varsinainen kiinnitys sen kolmanneksi kapellimestariksi tuli 1968. Hän johti myös sinfoniakonsertteja sijaisuuksina. Sitten tuli tuo Karajan-kilpailun voitto ja Radion musiikkiosasto oli valppaana.
Okko Kamun palkkaaminen oli RSO:n kansainväliselle maineellekin huomattava valtti, sillä esimerkiksi levy-yhtiö Deutsche Grammophon kutsui orkesterin levyttämään Sibeliuksen 1. ja 3. sinfonian sekä Sadun nuoren tähden johdolla. Nämä esitykset tulivat osaksi levykansiota, jonka muut Sibelius-teokset johti Herbert von Karajan (orkesterinaan Berliinin filharmonikot). RSO sai erinomaiset arviot näistä levyistä puhumattakaan suuresta huomiosta.
Nuori ylikapellimestari oli johtamisajatuksiltaan hyvin erilainen kuin edeltäjänsä Berglund. Hänen lähtökohtansa oli kamarimusiikillinen yhteissoitto, jossa jokainen soittaja kantaa oman vastuunsa, ”kuunnellaan ja reagoidaan, annetaan ja otetaan. Jos jotain strategiaa oli, niin harjoitetaan niin hyvin kuin osataan ja luotetaan lujaan inspiraatioon, joka syntyy konserttitilanteessa.” (Otteet Kamun haastattelusta Vesa Sirénin kirjassa ”Suomalaiset kapellimestarit”.)
Soittajille muutos oli merkittävä ja sitä kommentoi soolohuilisti Ilpo Mansnerus näin: ”Kun oli ollut tämä Berglundin kova prässi, tuli Okko, joka nosti orkesterin itseluottamusta. Meillä oli sellainen tunne, että mehän soitamme hyvin. Okko johti ikään kuin huolettomana. Paavo Berglund tiesi meidän heikkoutemme viimeiseen saakka ja oli kuin koko ajan valmistautumassa katastrofiin. Mutta Okko edusti positiivista näkemystä: totta kai te onnistutte.”
RSO:n konserttisali vaihtui vuonna 1972 uuteen Finlandia-taloon. Jo siinä vaiheessa oli selvää että salin akustiikka ei ollut paras mahdollinen, mutta keskeinen sijainti puolsi uutta konserttipaikkaa. Radion kautta salista saatiin onneksi parempi ääni kuin paikan päällä. Talon kongressikäyttö aiheutti sen että orkesteri harjoitteli edelleen Kulttuuritalolla ja vain kenraaliharjoitukset sekä konsertit olivat Finlandia-talon salissa. Tämä oli melkoinen haaste, koska näissä kahdessa salissa on aivan erilaiset akustiikat.
1970-luvulla orkesteri lisäsi kotimaankiertueita ja kävi Kamun kaudella kaikkiaan 18 eri paikkakunnalla. Ulkomailla vierailuja oli niitäkin edelleen; 1971 Saksan Kieliin, 1975 Lontooseen (Days of Finnish Music-tapahtumassa) ja 1976 Norjan Bergeniin. Bergenin ensimmäisessä konsertissa orkesterin miehet soittivat paitahihasillaan, kun frakkeja kuljettanut auto oli juuttunut Norjan vuoristossa lumikinoksiin!
Uudehkona lisänä RSO:n toimintaan tulivat televisioon tehdyt oopperaesitykset. Verdin Rigoletto ja Leoncavallon Pajatso saivat suuren katsojamenestyksen ja niiden pääroolien esittäjät Usko Viitanen sekä Veikko Tyrväinen olivat jonkin aikaa suosittuja kuin iskelmätähdet. Suomalaista oopperaa edusti televisiossa Tauno Marttisen Poltettu oranssi. Lisäksi radioon nauhoitettiin useita oopperoita. Kaikkiaan radion musiikkitarjonta lisääntyi voimakkaasti 70-luvulla ja vaikka lisäys tuli erityisesti kevyeen musiikkiin, niin klassisen musiikinkin soittoaika oli 1977 keväällä päättyneenä vuonna 3403 tuntia (yli 40% kaikesta musiikista).
Okko Kamun kaudella kantaesitettiin useiden säveltäjien teoksia ja mainittakoon tässä Aulis Sallinen, jonka musiikki häntä erityisesti puhutteli. Vaikka hän piti useimmista johtamistaan teoksista, niin haastattelussa hän kyllä totesi näinkin: ”Kapellimestari joutuu paljon esittämään sellaistakin, jonka nuoteilla mieluummin tapetoisi seinät. Usein on kuitenkin helpompi opetella kappale kuin ruveta riitelemään.”
Kilpailuvoiton maineen tuoma Kamun valtaisa kysyntä johti konsertteihin eri puolilla maailmaa sekä RSO:n lisäksi mm. kiinnitykseen Oslon filharmonikoiden johtajaksi 1975 alkaen. Tahti oli sen verran kova että hän päätti jättää RSO:n vuonna 1977 (ja Oslonkin jo 1979). Hän ilmaisi mielipiteenään että kapellimestarin ei tule olla virassa eläkkeelle asti vaan maksimissaan 10 vuotta ja mieluummin vielä vähemmän, jotta sekä johtaja että orkesteri kehittyvät.
Teksti: Lauri Jaakkola
