Muusikon kehollisuus on myös tunteita ja ajatuksia

 

Valitseeko ihminen musiikin, vaiko musiikki ihmisen? On varsin usein nähtävissä, että lahjakas, motivoitunut ja ahkera musiikinharrastaja päätyy ammattimuusikoksi, ja ammatinvalinta on ollut selkeää paljon aiemmin, kuin useimmilla samanikäisillä. Muusikon todellisuutta määrittää vuorovaikutus musiikin, oman soittimen ja toisten muusikoiden kanssa, ja tämä todellisuus on alkanut rakentua usein jo aivan oman identiteetin muotoutumisen alkumetreillä. On vaikea erottaa, missä kulkee minän ja muusikkoidentiteetin rajat, koska ne kietoutuvat jo kasvaessaan tiiviisti yhteen kuin puun juurakko. Muusikon identiteetti on vahvasti kehollinen, onhan keho oleellisin työkalumme. Instrumentti on kuin kehon jatke, eikä soitin soi yksin kotelossaan, mikäli yhteys muusikon kehoon on poikki.

Ammatissa toimiessaan muusikko ei pääse välttämättä aina vaikuttamaan siihen, mitä, milloin ja miten soitetaan, jolloin taiteilu oman mukavuusalueen ulkopuolella on ajoittain tavallista. Ammattimuusikon mentaliteettiin sisältyvät usein vahvat musiikilliset näkemykset, pyrkimys itselle korkeimpaan mahdolliseen kvaliteettiin sekä omaan uraan liittyvät tavoitteet. Näiden mentaliteetissa olevien tekijöiden ja ulkoisten työelämän vaatimusten yhteensovittaminen ei aina ole kivutonta, kun jännitteitä luovat aikataulupaineet, alan kilpailu, muusikon omat henkilökohtaiseen muusikkouteen liittyvät haasteet sekä monenlaiset sosiaaliset tekijät.

Kehollisuus mielletään usein suoraviivaisen fyysisiksi toiminnoiksi, vaikka siihen kilpistyy koko ihmisenä olemisen ihme. Mitä kaikkea kannamme kehossamme mukana, kun toimimme muusikon työssä? Emootiot, kuten ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmennys ovat aina myös neurofysiologisia tiloja, joissa on kehollinen ilmiasu. Muusikon kehollisuus kätkee sisäänsä valtavan määrän tunteita ja ajatuksia sekä reaktioita, joita arjen hektisyys ja elämäntilanteet herättävät. On yksilöllistä, kuinka voimakkaasti yksilö ne kokee, tai arvottaako ne myönteiseksi vai kielteiseksi omalla kohdallaan, koska taustalla vaikuttavat aina synnynnäinen temperamentti, persoonallisuus ja aiemmat elämänkokemukset. Lisäksi ihmisten geneettinen pohja on yksilöllinen, johon ympäristötekijät vaikuttavat herättäen tai sammuttaen geenien ilmenemistä.

Muusikon työhön liittyy valtavasti fyysistä ja henkistä ponnistelua. Soittamista voi ajoittain olla hyvinvoinnin kannalta liikaa, eikä kaikissa tilanteissa lavalla tunne olevansa kuin kala vedessä. Kun orkestereissa ja kamariyhtyeissä erilaiset persoonallisuudet ja elämäntarinat kohtaavat, ei aina voida välttyä jännitteiltä ja vuorovaikutusongelmilta. Orkesterit ovat hierarkkisia työyhteisöjä, ja näkyvien hierarkioiden sisällä voi olla myös näkymättömiä sisäryhmiä, jotka määrittävät monen muusikon todellisuutta. Kun suuri osa ajasta soitetaan yhdessä, on luontevaa, että myös sosiaaliset suhteet rakentuvat pitkälti muusikoiden keskuuteen.

Moni muusikko kärsii uransa aikana erilaisista rasitusvammoista, ja joidenkin kohdalla ura saattaa olla pitkään tauolla tai jopa katketa kokonaan. Vammautuminen on aina muusikolle henkisesti erittäin kuormittavaa ja identiteettiä horjuttavaa. Voi olla valtavan kivuliasta siirtyä sivuun seuraamaan, kun muut jatkavat työtään muusikkoina, eikä itse voi olla mukana. Musiikin tekeminen ympärillä jatkuu kuten aina ennenkin, ja kontrasti omaan ulkopuolisuuteen voi olla joskus viiltävä. Vammautuneen muusikon mielessä saattaa pyöriä erilaiset syytökset siitä, ettei osannut tehdä ajoissa ratkaisevia huomioita kunnostaan, hakea juuri sitä oikeanlaista hoitoa ja löytää juuri sitä oikeaa auttavaa henkilöä tilanteeseen, tai ettei harjoitellut riittävästi ja oikealla tavalla. Mielessä saattaa pyöriä monenlaiset heikkouden ja epäonnistumisen tunteet ja kokemus siitä, että kukaan muu ei ole ollut näin hankalassa tilanteessa. Rasitusvamman myötä muusikko usein käpertyy itseensä tarkkailemaan kehoaan ja vikojaan, sekä murehtimaan tulevia töitään, joka on koko elämänsä musiikille antaneelle ihmiselle mitä luonnollisin tapa reagoida.

Muusikko on kehollisuudessaan vahvasti myös psyykkinen ja sosiaalinen olento, ja se kuuluu ihmisyyteen yli kaikkien ammatillisten tai kansallisten rajojen. Vaikka olemme hioneet ammatillista osaamistamme pienestä pitäen, emme koskaan ole siitä inhimillisestä osastamme vapaita, että meihin vaikuttavat myös psyykkiset tekijät ja sosiaalinen ympäristö. Jos ihminen pelkää, hän suojaa itseään. Uhka voi olla todellinen tai kuviteltu, mutta vanhat aivojen osamme reagoivat aivan vastaavasti kuin muinaiset esi-isämme nähdessään petoeläimen viidakossa. Osa tätä “taistelu ja pako” -reaktiota voi olla myös jähmettyminen, jolloin ihminen käpertyy sisäänpäin suojellakseen itseään. Pelko ja suojautuminen voivat tuoda muusikolle monenlaisia ergonomisia haasteita, mikäli keho ei voi liikkua vapaasti ja soljuvasti.

Voimme opetella tunnistamaan ajatuksia ja tunteita myös kehossamme ja lähentyä hyväksyvästi niiden huomioiden kanssa. On tärkeää tiedostaa, minkälaisia viestejä kehomme antaa, jotta voisimme oppia tuntemaan itseämme kokonaisuutena paremmin. Osana ammattitaitoa jokaisella ammattimuusikolla olisi tärkeää olla “mentaalinen työkalupakki”, josta osaisi ammentaa mielekkäitä menetelmiä omaan harjoitteluun, rentoutumiseen, konsertteihin valmistautumiseen ja tasapainoisen vireystilan löytämiseen esitystilanteissa. Oleellista muusikolle on kyky osata olla myös yksin ja rauhoittua harjoitteluun keskittyneesti, jopa sietää harjoitteluprosessin tuomia epävarmuuden tunteita.

Vaikka on tärkeää kehittää omaa henkilökohtaista ammattitaitoaan ja mentaalista työkalupakkiaan läpi elämän, emme kuitenkaan voi ummistaa silmiämme siltä, että olemme osa muusikkoyhteisöä vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ihminen suuntautuu luonnostaan sosiaalisesti toisia ihmisiä kohti, aivan kuten kasvit kurottavat valoa kohti. Kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson kuvasi kehollisuuden psykologista ja sosiaalista ulottuvuutta hienosti kirjassaan Näkymätön lapsi. Tarinan lasta, Ninniä, oli vähätelty ja kohdeltu sosiaalisesti kaltoin. Hänen kehollinen olemuksensa alkoi pikkuhiljaa hävitä näkymättömiin ja hän lakkasi täysin puhumasta. Hänet tuotiin Muumitaloon olomuodossa, jossa muut saattoivat ainoastaan nähdä ja kuulla hänen kaulassaan roikkuvan pienen tiu’un. Muumiperhe otti Ninnin luokseen asumaan ja alkoi osoittaa lapselle erityistä huolenpitoa ja myötätuntoa. Ninni alkoi pikkuhiljaa tervehtyä Muumiperheen turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä, hänen puheäänensä palasi vähitellen, ja ruumiinosa kerrallaan palasi näkyväksi jälleen.

Vaikka Näkymätön lapsi on fiktiivinen kertomus, on samankaltaisella ilmiöllä tieteellisessä tutkimuksessa annettu nimi: sosiaalinen tai psykologisista syistä johtuva kipu. Aivojen funktionaalisissa kuvantamistutkimuksissa on onnistuttu havaitsemaan, että kärsimystä aiheuttavat tunnekokemukset muokkaavat aivotoimintoja ja paikantuvat samoille aivoalueille kuin fyysinen kipu. Keholla on muisti, johon tallentuvat myös hylkäämisen ja sosiaalisen ulkopuolisuuden aiheuttamat kipukokemukset, sillä aivoihin jää niistä oppimiskokemuksen kaltainen jälki. Voidaan pohtia, että myös aikuinen voi yhteisössään kokea ulkopuolisuutta, sosiaalista ja psyykkistä kipua, mutta oirehtia fyysisesti. Muusikoiden rasitusvammat on ilmiö, jossa olisi hyvä ottaa huomioon, että oireen fyysisellä ilmiasulla saattaa olla taustalla myös psyykkistä ja sosiaalista kipua. Tutkimukset antavat myös viitteitä siitä, että vahva yhteisön sosiaalinen tuki voi auttaa kestämään kipua paremmin ja nostaa ihmisen kipukynnystä.

Osaisimmeko lisätä ammatilliseen olemukseemme myös valoa, myötätuntoa ja empatiaa kollegoitamme kohtaan? Nähdä lähellämme sen ihmisen, joka käpertyy varjoon ja antaa myötätuntoa sille, joka painiskelee erilaisten ammatillisten haasteiden kanssa. Oikeita sanoja ei tarvitse olla, riittää että osaisimme antaa myötätuntoisesti hetken elämästämme toiselle, näkisimme toisen ponnistelun ja kivun. Lamauttavinta ihmiselle valoon suuntautuneena olentona on varjoon jääminen, arvostuksen ja yhteisöllisyyden kokemuksen puuttuminen. Lopulta muusikoiden yhteistyö kristallisoituu mielestäni kysymykseen, kuinka voin luoda ympärilleni niin turvallisen ilmapiirin, että kukin uskaltaisi antaa musiikillisesti parastaan.

Pauliina Valtasaari

viulisti, Musiikin Maisteri ja tohtorikoulutettava (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia)

Blogiteksti on aikaisemmin julkaistu Taiteilijoiden psyykkinen valmennus -sivustolla

Samankaltaiset artikkelit

Vastaa