Allegrolla menneisyyteen
Miksi halusin mukaan Viipurin matkalle? Pari vuotta Alvar Aallon kirjastoa nuorempana olen kuullut siitä ja nähnyt vanhoja valokuvia. Nyt saisin nähdä sen restauroituna vihdoinkin. Suvussani ei ole viipurilaisia, mutta jotakin tekemistä meillä on ollut sikäläisten kanssa. Kirjailija Kai Linnilä kertoi meidän molempien isoisien pyytäneen Otto-Iivari Meurmania suunnittelemaan lapsuuden kotikyläni Kiuruveden asemakaavan, jonka toteuksen johti geodeettisetäni. Meurman oli Viipurin asemakaava-arkkitehti 1918-1937. Isoisäni kuoli 1934, joten Meurman teki asemakaavoja Viipurin aikoinaan myös muille paikkakunnille. Meurman yöpyi mummulassani – maaseudulla ei ollut hotelleja siihen aikaan.
Oululainen äitini oli 1930-luvun alussa kesällä Viipurin Tanhuvaarassa voimistelukursseilla. Samaan aikaan oli isäni sotaväessä Perkjärvellä. He eivät kuitenkaan vielä tavanneet siellä. Äidin kehotuksesta isäni sisar, nyt 96-vuotias tätini, oli Tanhuvaarassa elokuussa 1939. Alle kaksikymppiset koulutytöt asuivat Pappilanniemen liikuntaopistossa kuin internaatissa. Heitä oli kielletty ankarasti menemästä illalla kaupungille. ”Me karkasimme ikkunasta. Onneksi”, sanoi tätini, sillä se oli viimeinen kurssi. Pyöröhirsinen rakennus paloi sodassa; opisto jatkoi toimintaansa Savonlinnassa.
Näillä eväillä olin siis Viipurissa nopealla nykyjunalla. Hotelli Viktorialla on ”likietuinen” sijainti. Aulan ikkunasta näkyi Viipurin linna veden yli. Kun ”kiiruhdimme” jäisen torin poikki kohti Kauppahallia jäi Pyöreä torni torin vasemmalle laidalle kauemmaksi. Kauppahallin runsaudensarvi vihanneksia, hedelmiä, leipää ja mm. pellavaa oli uskomattoman erilainen verrattuna Neuvostoliiton aikaan.
Bussi vei meidät puiston reunalle, jossa ohitimme ensin Jussi Mäntysen Hirvi-patsaan ja sitten näimme Alvar Aallon kirjaston rauhoittavan puhtaana; olimme ajaneet vanhojen ”meidän aikaisten” talojen ohi. Niiden rappaus hilseili pahasti. Kuuntelimme ensin pienen konsertin puiston puoleisessa salissa. Korokkeella odotti valkea flyygeli, kapean salin lattia oli täynnä istuimia, kuin Aallon mööpelinäyttelyssä; topattua, selkänojallista ruokapöydän tuolia ja 3-jalkapallia. Jokaikinen kirjaston tuoli oli kerätty sinne. Yllämme aaltoili kuulu paneloitu Aalto-katto. Saimme kuulla suomalaista piano- ja viulumusiikkia: Melartinia, Kuulaa ja Sibeliusta. Katselin ikkunaseinän läpi puistomaiseman yli funkistaloriviä ja tuntui siltä kuin olisin ollut Töölössä.
Sitten kirjaston puolelle. Kaikki oli entisöity; kattoikkunoiden valo ei riitä aina, varsinkaan talvella. Niinpä siellä paloi lisäksi oudon näköisiä lamppuja. Missään en muista nähneeni tyypillisiä Aallon valaisimia. Massiivipuinen kaide kaartui upeasti tukien siirtymistä tasolta toiselle. Oliko pahvinen kortisto asiakastietoja varten vai restauroituja; kyllä siellä tietokoneita näkyi näppäiltävän. Naisten huoneessa oli mahdotonta puuteroida nenää – ihan kirjaimellisesti! Olen kitistynyt ehkä 167-senttiseksi, mutten nähnyt peilistä kuin nenänvarteni. Nykyistä suurempien kaakelilaattojen ylimmän rivin olisi voinut purkaa pois, jotta leveälle ulottuva peili olisi saatu alemmaksi. Huulia ei nähnyt maalata.
Illalla olimme RSO:n konsertissa – ilmeisesti vanhassa teatterissa. Orkesteri oli typistetty, jotta soittajat mahtuisivat instrumentteineen pienelle näyttämölle. Hyvä, etteivät reunimmaiset viulistit tippuneet yleisön joukkoon. Ohjelmisto oli muuttunut moneen kertaan jo ennen matkaa. Konsertin jälkeen arvailimme, että ensimmäinen kappaleen oli säveltänyt Pietarissa syntynyt Ernest Pingoud, toisen kappaleen Väinö Raitio ja kolmas oli tuttu Beethovenin Eroica.
Olen ollut koko ikäni Yle Radio 1:n kuuntelija sillä isäni osti äidille ja minulle yhteiseksi ( minulle ensimmäiseksi) joululahjaksi radion. Sieltä opin lausumaan myös hugenottinimen Pingoud (Pään Guu). Joidenkin tietojen mukaan Pingoud olisi syntynyt 14.2.1887, joten vietimme hänen 130:ttä syntymäpäiväänsä Ystävänpäivänä 2017, toiset tiedot taas ilmoittavat syntymäpäiväksi 14.10.1887. Äitinsä puolelta Pingoud on sukua saksalaistaustaisille Sesemanneille. Tampereella on juuri avattu naistaiteilijoiden näyttely. Yksi heistä on Elga Sesemann. Serkku varmaankin.
Toisena matkapäivänämme kävimme Uno Ullbergin Taidemuseossa, joka on nykyään Eremitaasin filiaali. Ylväs rakennus! Kiertäviä näyttelyitä Pietarista. Naiviudessani luulin näkeväni edes joitakin aarteita Eremitaasin yltäkylläisyydestä, mutta ei. Muisteltiin Suurta isänmaallista sotaa, jonka Napoleon hävisi. Akvarelleja ja piirroksia – kuin Tolstoin Sota ja rauha -teoksen kuvitusta sekä Kutusovin ja muiden venäläisten sotapäälliköiden esineitä. Ihanin oli voittaneen armeijan kenraalin musta päähine, jota koristi upea harmaa ”höyhenasetelma” – tietysti vitriinissä, ettei sitä hypisteltäisi.
Paikallinen oppaamme joutui taas tulkkaamaan simultaanisesti museon edustajan esityksen. Larissa-rouva puhuu hyvin suomea, mutta tuo simultaani-tilanne tekee kielestä kankeamman varsinkin kun käännetään runsaskuvioisesta suurvallan kielestä meidän nuorempaan ei indoeurooppalaiseen ja luterilaiseen ajatustapaamme.
Linnassa oli pieni näyttely sen omasta historiasta sekä Suomen ajasta Viipurissa. Siellä oli myös yksi kuva Tanhuvaarasta, jossa naisryhmä harjoitteli vannevomistelua. Torni oli onneksi remontissa, ettei tarvinnut nousta ylös huonojalkaisena.
Hieno reissu, aurinko paistoi, mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa. Tuo öljy- ja kaasumaa öyhyttää sisätilat niin lämpimiksi, että aina oli lähes hikinen olo; ilmanvaihtokaan ei oikein toiminut. Varakas maa voisi kyllä hoitaa sen kuntoon. Läksin matkalle ensikertalaisena RSO:n ystävänä. Jännitin hieman etukäteen miten pärjään. Tutustuin fiksuihin ja hauskoihin herjanheittäjiin. Kouluaikojeni pesäpallopelien päättymistä muistellen sanon kaikille mukana olleille ja matkaa järjestäneille: “Kiitos reippaasta vastuksesta!”
Riitta Kärkkäinen
