RSO 95 vuotta – miten RSO:sta tuli “RSO”

RSO 95 vuotta – miten RSO:sta tuli “RSO”

Vuonna 1945 Radio-orkesterin soittajiston koko nousi 39 soittajaan, 1947 50:een ja sitten 1953 63:een eli oltiin jo todellisen sinfoniaorkesterin mitoissa. Tuolloin vuonna 1953 Yleisradion johtokunta päättikin organisoida orkesterin toiminnan eri kokoonpanoihin: Radion Sinfoniaorkesteri (täysi kokoonpano tiistai-iltojen sinfoniakonsertteihin jne), Radio-orkesteri (viihde- ja studiokonsertit), Radion Viihdeorkesteri (kevyt musiikki), Radion Kamariorkesteri ja Radiosekstetti. Nimitys RSO oli syntynyt.

Tiistai-iltojen vakituiset, julkiset sinfoniakonsertit oli aloitettu syyskuussa 1947 ensin Helsingin Kaupungintalon salissa ja huhtikuusta 1948 Yliopiston juhlasalissa. Näihin aikoihin orkesterin esityksiä alettiin myös säännöllisesti nauhoittaa uusintaesityksiä varten. Tiistain lisäksi orkesteri soitti vuosina 1948-62 torstainakin julkisen (viihteellisemmän) konsertin eli esityksiä riitti! Orkesterin ensimmäinen ylikapellimestari Toivo Haapanen kuoli vuonna 1950 ja hänen seuraajakseen valittiin musiikin monitoimimies Nils-Eric Fougstedt. Hän oli sekä säveltäjä, pedagogi että kuoronjohtaja. Radiossa taas hän oli kapellimestari, orkesterin intendentti, konserttimanageri, käsiohjelmien kirjoittaja ja ruotsinkielisten lauluohjelmien toimittaja. Hänen epäilemättä tunnetuin sävellyksensä on kevyempää musiikkia eli Romanssi ”Sua vain yli kaiken mä rakastan” elokuvaan ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi”.

Fougstedtin sekä orkesterin toisen kapellimestarin Simon Parmetin toimesta ohjelmistoa laajennettiin 50-luvulla kohti uutta musiikkia. Parmet tosin erosi tehtävästään ristiriitojen takia vuonna 1953. Suuria tapauksia olivat Carl Orffin Carmina Burana ja Igor Stravinskyn Oedipus Rex sekä Sibelius-viikkojen konsertit (Juhlaviikkojen edeltäjä aloitettiin 1951). Jälkimmäisissä RSO sai vieraakseen melkoisen maineikkaita solisteja: 1951 Isaac Stern soitti Sibeliuksen viulukonserton ja Jussi Björling sekä Aulikki Rautawaara lauloivat Sibeliuksen lauluja. Seuraavana vuonna Kirsten Flagstad oli laulusolistina. 1954 ja 1955 viulukonserton solistit olivat David Oistrah sekä Yehudi Menuhin!

Entäpä sitten kantaesitykset, jotka nykyisin ovat RSO:n työn kulmakiviä? Niitä Fougstedt otti ohjelmistoon varsin paljon. Hän kantaesitytti tietenkin omiakin teoksiaan, mutta lisäksi mm. seuraavilta säveltäjiltä: Einar Englund, Ahti Sonninen, Tauno Pylkkänen, Bengt Johansson, Helvi Leiviskä, Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara. Kaikkiaan 50-luvun tiistaikonserteissa oli 38 suomalaisen sävellyksen kantaesitystä. Historiallinen oli Aarre Merikannon vuonna 1922 valmistuneen Juha-oopperan ensiesitys vuosina 1957-58 (sitä ei siis esitetty aluksi kokonaisena vaan osissa).

Mielenkiintoisia, tulevia tähtiä esiintyi koululaiskonserteissa sekä nuorten solistien studiokonserteissa, joita järjestettiin vuodesta 1950 alkaen. Esimerkiksi 10-vuotias sellisti Arto Noras oli solistina vuonna 1952. Samana vuonna aloitettiin ”Nuoret kapellimestarit Radio-orkesterin johtajina” -sarja, jossa merkille pantiin ensimmäisinä vuosina mm. Paavo Berglund (orkesterin oma viulisti), Jorma Panula sekä Ulf Söderblom.

Tiistaikonserttien yleisömäärät olivat melko vaatimattomia, sillä Yliopiston juhlasali on pienehkö. Konsertteja oli suunnilleen 35 vuodessa ja lippuja myytiin 50-luvulla keskimäärin noin 350 konserttia kohti, mutta toki myynti nousi lähes jatkuvasti saavuttaen luvun 435 vuonna 1959.

RSO Yliopiston juhlasalissa Nils-Eric Fougstedtin johdolla (kuvalähde Ylen arkisto).

Teksti: Lauri Jaakkola

Syksyn 2022 RSO:n avoimet kenraaliharjoitukset

Syksyn 2022 RSO:n avoimet kenraaliharjoitukset

14.9. RSO:ta johtaa kunniakapellimestari Sakari Oramo ja solistina on viulisti Yesong Sophie Lee. (jo toteutunut)

12.10. on pelkästään RSOn ystäville tarkoitettu avoin kenraali, jossa kapellimestarina on Nicholas Collon ja solistina alttoviulisti Lawrence Power. Kenraali ja illan konsertti on osa australialaiselle nykysäveltäjälle Brett Deanille omistetusta kokonaisuudesta.

9.11. kuullaan Magnus Lindbergiä, Sibeliusta ja Antonin Dvořákia Nicholas Collonin johdolla. Solistina on Hilary Hahn, viulu.

Avoimet kenraaliharjoitukset alkavat klo 10.00 Musiikkitalossa. RSOn ystävien jäsenille lähetetään n. kaksi viikkoa ennen avointa kenraaliharjoitusta ilmoittautumisviesti, ja mukaan kenraaliharjoitukseen tulee ottaa voimassa oleva jäsenkortti, joko sähköinen tai pahvinen.

RSO 95 vuotta – miten kaikki alkoi

RSO 95 vuotta – miten kaikki alkoi

RSO eli silloinen radio-orkesteri aloitti toimintansa 1.9.1927. Itse Yleisradio oli tässä vaiheessa sekin aivan uusi yritys eli se aloitti vuotta aikaisemmin 9.9.1926. Ohjelmissa oli kuultu Helsingin Kaupunginorkesteria eri kokoonpanoissa sekä lähetyksiä Suomalaisesta Oopperasta jne. Melko nopeasti päädyttiin siihen että radio tarvitsee oman orkesterin. Ensimmäinen soittajisto oli hyvin pieni eli 10-jäseninen. Ensimmäiset viisi soittajaa muodosti orkesterin vetäjäksi nimitetyn Erkki Lingon yhtye. Loput soittajat löydettiin panemalla sana kiertämään muusikkopiireissä, lehti-ilmoituksia ei ollut.

Töitä uudella orkesterilla riitti runsaasti, noin 11 tuntia ohjelmaa viikossa ja siihen päälle harjoitukset. Ohjelmien väliset odotusajat pidensivät päivää. Nauhoituksia ei ollut, vaan kaikki olivat suoria lähetyksiä. Ohjelmisto näin pienelle kokoonpanolle oli pääosin sovituksia ja valtaosan siitä muodostivat ooppera- ja operettisävelmät, rapsodiat, marssit, konserttitanssit jne. Kuitenkin myös sinfonian osia ja muuta haastavampaa musiikkia soitettiin alusta lähtien. Tiistaisin oli orkesterin ”oma ilta”, jolloin soi klassinen musiikki noin 45 minuutin lähetyksessä. Mainittakoon että 21.10.1927 oli Tshaikovski-ilta (ensimmäinen yhdelle säveltäjälle omistettu ohjelma) ja 30.10.1927 orkesteri esitti ensimmäistä kertaa kokonaisen sinfonian, joka oli Beethovenin ensimmäinen (olihan säveltäjän juhlavuosi).

Suomi oli ensimmäisiä maita, joissa perustettiin oma radio-orkesteri. Tanskassa toimii vuonna 1925 perustettu radio-orkesteri ja se on vanhin edelleen toimiva. Berliinissä oli aloitettu vuonna 1924, Virossa ja Tshekkoslovakiassa 1926. Muissa Euroopan maissa radioiden orkesterit perustettiin 1930-luvulta lähtien. 20- ja 30-luvun vaihteessa Suomessa aloitti toimintansa myös useampi paikallinen orkesteri, mm. Tampereella, Viipurissa ja Turussa. 69-jäseninen Helsingin Kaupunginorkesteri oli maan suurin ja sitä kuultiin radiossa varsin usein, vuonna 1926 15 kertaa ja 1927 18 kertaa.

Radio-orkesterin koko kasvoi hiljalleen: vuonna 1928 tuli kaksi soittajaa lisää ja sitten vuonna 1929 soittajien määrä nousi 21:een. Tuossa vaiheessa nimitettiin ensimmäinen ylikapellimestari (ja myös radion musiikkipäällikkö) Toivo Haapanen, jonka johdolla orkesterin ohjelmisto alkoi muotoutua yhä kunnianhimoisemmaksi ja radion musiikkiohjelmien ”tilkkutäkki” eli lyhyet soitot siellä täällä vaihtui pitkälti pitempiin konsertteihin.
Kuinka paljon radio-orkesterilla sitten oli kuulijoita? Vuonna 1928 Suomessa oli noin 70.000 radiolupaa eli siitä voinee laskeskella arvioita, kun muistaa että varmasti useampi henkilö oli kunkin radion äärellä.

Ensimmäiset kaksi vuotta radio-orkesteri soitti vain studiossa, mutta 29.10.1929 Haapanen johti yliopiston juhlasalissa orkesterin ensimmäisen julkisen konserttiesityksen. Ohjelmisto oli seuraava: Bachin konsertto kahdelle viululle ja orkesterille, Bachin Brandenburgilainen konsertto nro 3, Purcellin Fantasia sekä väliajan jälkeen Erkki Melartinin Intermezzo (tilausteos), Arthur Honeggerin ”Pastorale d’été”, Johan Halvorsenin ”Suite ancienne”. Melartin oli ensimmäinen säveltäjä, jolta oli tilattu kantaesitys radioon: hänen Divertimentonsa oli soitettu 17.10.1928.

Orkesteri Aleksanterin kadun studiossa vuonna 1927. Huomaa verhoilut sekä matto, joiden avulla haluttiin poistaa kaiku. (Kuvalähde: Yleisradion arkisto)

Teksti: Lauri Jaakkola

The Times antoi RSO:n Proms-konsertille neljä tähteä

The Times antoi RSO:n Proms-konsertille neljä tähteä

“Loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä” olivat sanat, joilla The Timesin arvostelija ylisti RSO:n Proms-konserttia Royal Albert Hallissa 26.8. ja antoi neljä tähteä.

The Times pitää juttunsa maksumuurin takana, joten kesti vähän aikaa ennen kuin edellinen juttu konsertin arvosteluista täydentyi The Timesin jutulla. Tässä suomennos jutusta, ja siihen pätee sama kuin aikaisempiin käännöksiin. Kannattaa lukea myös alkuperäinen englanninkielinen arvostelu, joka on kopioitu jutun loppuun.

The Times/Geoff Brown:

Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra/ Hieno orkesteri tarjosi loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä

★★★★☆

“En pysy Nicholas Collonin perässä. Yhtenä päivänä hän johtaa ilman nuotteja soittavan Aurora-orkesterinsa Beethoven-sinfonian esityksen. Seuraavana päivänä voi tarjolla olla Peppa Pigin Ensimmäinen konserttini tai muuta lasten musiikkia. Seuraavana päivänä Collon heiluttaa tahtipuikkoaan Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina – ensimmäisenä ei-suomalaisena orkesterin perustamisesta vuodesta 1927 lähtien. Ja seuraavana päivänä? Toivottavasti hän lepää.

Hän varmasti rakensi ohjelman tähän orkesterinsa kanssa tekemäänsä Proms-debyyttiin kollegiaalisessa hengessä. Encoret mukaan lukien kuulimme kolme Sibeliuksen, tunnetuimman suomalaissäveltäjän teosta. Viimeinen oli sulavan ihana esitys hänen Valse tristestään. Siinä Collon suoritti sulavia tanssiliikkeitä, jotka saattavat olla liian kesyjä Suomen pääministerille, mutta sopivat musiikkiin täydellisesti. Humoreski nro 4:n syke oli suruillinen ja tavallisesti niin rohkea Pekka Kuusisto esitti viulusoolon hellästi; esitys oli omistettu hänen edesmenneiden äitinsä ja veljensä muistolle.

Suurin teos oli Sibeliuksen Sinfonia nro 5. Jos kokonaisuus olisi ollut yhtä elastinen ja vahva kuin sen viimeiset soinnut, olisin päässyt seitsemänteen taivaaseen. Upeista tekstuureista ja fraseerauksista huolimatta jäi tunne, että Collon oli liian brittiläinen ja tarkkaili sinfonian karuja maisemia ja muuttuvia tunnelmia osallistumatta niihin täysin.

Muu musiikki oli englantilaista ja ranskalaista, soitettuna loistokkaasti, tarkasti ja herkästi, mikä osoitti, kuinka hieno sinfoniaorkesteri Collonilla on johdettavanaan. Debussyn La Mer oli erityisen silmiinpistävä, ja jokainen muuttuva tekstuuri hohteli jäisen kirkkaana osoittaen, että Debussyn meri oli tavallista lähempänä napapiiriä.

Suurempi yllätys odotti Vaughan Williamsin paimenidyllissä The Lark Ascending, joka ei ole ilmeisin teos Kuusiston kaltaiselle muusikolle. Hän onnistui upeasti, välitti kiurun huimat nousut ja kaarrokset pehmeällä pianissimolla, pienellä ja kauniilla, ja lumosi täyden Albert Hallin. Yhtä maaginen oli orkesterisäestys, joka keinutti lempeästi kiurun laulua.

Toinen brittiläinen teos oli Englannissa ensi-iltansa saanut Thomas Adèsin Märchentänze, alun perin sävelletty viululle ja pianolle, mutta nyt se tarjottiin nerokkaana orkesteriversiona, joka oli melko kaukana alkuperäismateriaalistaan ​​– vetisenä keittona, jossa kellui brittiläisten kansanlaulujen jäänteitä. Kuusiston ketterä virtuositeetti ilahdutti, mutta se ei estänyt kappaletta tuntumasta Adèsin peukaloiden heiluttelun hauraalta tulokselta. No, kai hänkin ansaitsee lepopäivänsä.

The Times: Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra

★★★★☆
I can’t keep up with Nicholas Collon. One day he’s guiding his Aurora Orchestra through a Beethoven symphony performed from memory. The next day the fare might be Peppa Pig: My First Concert, or some other children’s entertainment. The day after that, Collon could be waving his baton as the chief conductor of the Finnish Radio Symphony Orchestra — the first non-Finn to be so appointed since its foundation in 1927. And the day after that? I hope he rests.

He certainly programmed his Proms debut with the orchestra in a collegiate spirit. Encores included, we heard three works by Finland’s trophy composer Sibelius. The last was a meltingly lovely rendition of his Valse triste, with Collon executing suave dance moves that might be too tame for the Finnish prime minister, but suited the music perfectly. Humoresque No 4 carried a sad throb all of its own, with its violin solo most tenderly dispatched by the usually gutsy Pekka Kuusisto; the performance was dedicated to the memory of his late mother and brother.

The big item was Sibelius’s Symphony No 5. If the whole had been as tensile and strong as its closing string of slashing chords, I would have entered seventh heaven. Yet despite spruce textures and chiselled phrasings, the feeling remained that Collon was being too British, observing the symphony’s rugged landscapes and push-and-pull moods without fully participating.

The rest of the programme was English and French, played with a brilliance, precision and delicacy that showed what a fine symphony orchestra Collon has at his command. Debussy’s La Mer was especially striking, every shifting texture shimmering with an icy clarity indicating that Debussy’s sea lay closer to the Arctic Circle than usual.

A bigger surprise lay in store with the pastoral bliss of Vaughan Williams’s The Lark Ascending, not the most obvious piece for a maverick like Kuusisto. He nonetheless managed something stunning, conveying the lark’s soarings and twiddlings with a soft-grained pianissimo so tiny and beautiful that he had the packed Albert Hall under a spell. The orchestral accompaniment, gently cradling the lark’s song, was equally magical.

The other British work was the UK premiere of Thomas Adès’s recent Märchentänze, originally for violin and piano, but here offered with ingenious orchestral clothing rather wasted on its core material — a watery soup floating with the shredded remains of British folk songs. Kuusisto’s nimble virtuosity was a joy, but that didn’t stop the work seeming the flimsy result of Adès twiddling his thumbs. Oh well, I guess he also deserves his day of rest.

Kiitos jutun kopiosta Tuula Sarotie!

Teksti Airi Vilhunen

 

Jälleennäkemisen iloa – RSOn ystävät kokoontuivat jäseniltaan Musiikkitalon ravintolaan

Jälleennäkemisen iloa – RSOn ystävät kokoontuivat jäseniltaan Musiikkitalon ravintolaan

Vilkas puheensorina täytti Musiikkitalon ravintolan jo hyvissä ajoin ennen RSOn ystävien jäsenillan alkua maanantaina 29.11. Reilut sata ystävää oli kerääntynyt kuulemaan muun muassa, mitä ylikapellimestari Nicholas Collonilla ja intendentti Tuula Sarotiellä oli kerrottavanaan. RSO:n muusikoista haastateltavina olivat huilisti Kaisa Kortelainen ja klarinetisti Han Kim. Ilmapiiristä huokui ilo siitä, että yli kahden vuoden tauon jälkeen ystäväjoukko saattoi vihdoin myös tavata toisiaan koronapassin ja maskien turvin.  

Yhdistyksen varapuheenjohtaja Heikki Valsta haastatteli kaikki illan päävieraat. Sekä Nicholas Collonilla että Tuula Sarotiellä oli jo takanaan pitkäksi venynyt työpäivä RSO:n orkesteriharjoituksissa ja tulevan toiminnan suunnittelussa. 

Nicholas Collon kertoi tutustuneensa jo varsin nopeasti orkesteriin ja alkaneensa myös tuntea lähemmin muusikoita, kiitos tähän mennessä yhdessä valmistellun 4-6 konserttiohjelman. Ohjelmiston kokoaminen on oma, paljon työtä vaativa mutta samalla hyvin antoisa osa ylikapellimestarin roolia. Yksittäisen konsertin kokoamisessa on myös oma punainen lankansa. Esimerkiksi seuraavassa keskiviikkokonsertissa oli tarjolla Benjamin Britteniä, Richard Straussia, Aaron Coplandia ja Igor Stravinskya. Kaikki teokset on sävelletty toisen maailmansodan viime hetkillä.    

Vastauksena kysymykseen, vieläkö kuherruskuukausi jatkuu, NIcholas Collon antoi jälleen tunnustusta muusikoille, joita hän luonnehti hyvin kurinalaisiksi, ammattimaisiksi ja työhönsä kunnioituksella suhtautuviksi. RSO:lla on yksi muista erottuva ominaispiirre: muusikot ovat harjoituksissa varsin hiljaa, jokunen tarkentava kysymys saattaa tulla esiin. ”The orchestra is very Finnish.” Muualla pienenkin harjoitustauon tultua lavalla alkaa yleinen puheenpulputus.

Saman viikon keskiviikkokonsertin ensimmäisten harjoitusten ja tulevien kausien ohjelmistosuunnittelun jälkeen Nicholas Collon jaksoi vielä kertoa ystäväyhdistyksen jäsenille ajatuksiaan RSO:sta ja tulevasta. Kuva Pertti Jalonen.

 

”Soinnin laatu ja yhdessä soittaminen”

Vaikka tänä päivänä sinfoniaorkesterit eri puolilla maailmaa ovat kokoonpanoiltaan ja ilmeiltään aiempaa kansainvälisempiä, se ei poista tiettyjä syvällä vaikuttavia eroja esimerkiksi eri instrumenttisektioiden soinnissa. ”Saksalaisen klarinetin tai käyrätorven soinnin erottaa missä tahansa.”   

”Kapellimestareiden tavoitteet voivat keskittyä orkesterin soinnin laatuun tai yhdessä soittamiseen. Itse pitäisin etusijalla, että orkesteri soittaa hyvin yhteen”, sanoi Nicholas Collon. Kapellimestarina häntä eivät itse konsertit jännitä käytännössä lainkaan. Yleisön ja orkesterin edessä on nautinnollista. Harjoitukset voivat sen sijaan olla todella hermostuttavia.  Etenkin ensimmäinen harjoitus on usein henkisesti rankka.

”Jollei Sibelius ja hänen musiikkinsa olisi minulle niin syvästi merkityksellistä, en olisi voinut ottaa tätä tehtävää vastaan ”, tunnustaa Nicholas Collon. ”Suomessa ei ehkä tunneta, miten suuri osa Sibeliuksella on Britannian musiikkikulttuurissa. Olen iloinen, että saan täällä johtaa niin monia hänen teoksistaan.”

Pandemia on muuttanut monella tapaa musiikkielämän toimintatapoja. Alati muuttuvien rajoitusten keskellä on koko ajan oltava valmiina muokkaamaan kuhunkin hetkeen sopivia ohjelmistoja, etsimään muusikoita ja saleja. ”Nyt suunnittelun aikajänne voi olla kuukausi, kun tavallisesti konserttikauden ohjelmistoa rakennetaan vähintään pari vuotta etukäteen. Näissä epävarmoissa oloissa me Tuulan kanssa keskustelemme kuitenkin jo vuoden 2023 ohjelmistosta.”

Nicholas Collonilla on kaksi brittiläisittäin jo alakouluikäistä poikaa ja parivuotias tytär. Paljon työnsä vuoksi matkustava isä yrittää välttää tilannetta, jossa häneltä odotettaisiin tuliaisia jokaiselta matkalta. ”No, muutaman muumi-jutun olen kyllä heille vienyt.”

Rajoituksista huolimatta ilon aiheita

Intendentti Tuula Sarotie iloitsee siitä, että orkesteri on kaikista rajoituksista huolimatta selvinnyt poikkeusajasta tähän saakka olosuhteet huomioon ottaen ”ihan normaalisti”. Suuri ilo on siitä, että yleisö on palannut sankoin joukoin konsertteihin ja RSO:n sisäinen rokotuskattavuus on 99 % , vain kahden tilanne ei anna myöten maskin käytölle.  

Onnea on Tuula Sarotien mukaan ollut myös siinä, että koesoittoja avoimiin paikkoihin ehdittiin järjestää ennen pandemian leviämistä Suomeen. Niistä valikoituivat muun muassa RSO:n vahvuuteen huilisti Kaisa Kortelainen ja klarinetisti Han Kim. RSO:n tulevista suunnitelmista hän ei vielä oikein voinut laajemmalti puhua, mutta ”Lontoossa on eräs kaikkien varmaan tuntema festivaali ja syksyllä kiertue Saksassa. Ondine tuottaa ensimmäisen Nicholas Collonin ja orkesterin yhteisen levyn, jossa on tämän kauden linjan mukaisesti Sibeliusta, Adesia ja Wennäkoskea.”

Musiikkitalon urkujen valmistuminen on vuoden myöhässä. Tällä tietämällä niiden pitäisi olla käytössä tammikuussa 2024, ja sen kunniaksi Esa-Pekka Saloselta on tilattu urkukonsertto. RSO haluaa Tuula Sarotien mukaan luonnollisesti kunnioittaa uutta instrumenttia sisällyttämällä ohjelmistoonsa myös urkumusiikkia.

Intendentti Tuula Sarotie ei vielä voinut kertoa tarkasti orkesterin kiertuesuunnitelmista, mutta vihjaisi kaikkien tuntemasta lontoolaisesta festivaalista ja ensi elokuusta. Heikki Valsta haastattelijana. Kuva Pertti Jalonen.

Jokaisella puhallinsoittajalla on oma stemma    

Toinen soolohuilisti Kaisa Kortelainen on ollut RSO:n kokoonpanossa kolmisen vuotta. Hänen omaan soitinarsenaaliinsa kuuluvat kultahuilu puusuukappaleineen, piccolo, altto ja traverso eli barokkihuilu. Tulevan ohjelmiston harjoittelu alkaa tavallisesti kolmisen viikkoa ennen konserttia, jolloin nuotit saadaan käyttöön. RSO:lla on muusikoilleen harjoitustiloja Musiikkitalossa. Kortelainen kollegoineen jakavat keskenään ”puunaisten ja puumiesten” harjoitushuoneet.

Tammikuun alkupuolella Kaisa Kortelainen soittaa solistina Lotta Wennäkoskelta tilatun Soie-huilukonserton, joten solistitehtävään on varauduttava harjoittelemalla joululomallakin. Onneksi isovanhemmat voivat hoitaa vajaan vuoden ikäistä Einoa. Kaisa kuvasi, miten puhallinsoittaja on aina ikään kuin solisti, sillä jokaisella soittaa omaa stemmaansa. Orkesterislangilla ”uimiseen” eli “löysäilyyn” ei ole harjoituksissakaan varaa, vaan stemma on syytä osata jo silloin.  

Kaisa Kortelainen valmistautuu joululomalla tammikuiseen Lotta Wennäökosken huilukonserton soolotehtävään. Kuva Airi Vilhunen.

RSO:ssa on totuttu kansainvälisiin muusikkokollegoihin ja kapellimestareihin. Orkesterin sisäinen puhekieli on sekä suomea että englantia ja välillä niiden sekoitusta. Yhdistyksemme jäsen oli etukäteen lähettänyt kysymyksen orkesterin joissakin konserteissa käyttämästä värikoodista. Kaisa Kortelainen kertoi orkesterilaisten itse päättävän siitä. Ilmoitustaululla on ohjeet, joiden päälinjan mukaan pukeutumisessa voi olla jotakin punaisen tai sinisen sävyjä, ja väri pyritään soinnuttamaan solistin pukeutumiseen. Miessolistien voi luottaa lähes aina pukeutuvan mustaan. Naissolistien esiintymisasua on etukäteen vaikea, jollei mahdotonta ennustaa, joten silloin on parasta pitäytyä tummassa.

Kaverin vinkin ansiosta Zürichistä Helsinkiin

Eteläkorealainen Han Kim on kuulunut toukokuun 2018 koesoittojen perusteella RSO:n soittajistoon saman vuoden syyskuusta lähtien. Opiskeluaikanaan Han Kimillä oli ilo päästä myös klarinetistilegenda Sabine Mayerin oppiin, ja niiltä jäljiltä hän päätyi muusikoksi Zürichiin. Kansainvälinen nettisivusto julkaisee tietoja vapaista työpaikoista eri orkestereissa. Han Kimillä on RSO:ssa ennestään tuttuja maanmiehiä kuten altisti Ezra Woo ja oboisti Kyeong Ham. Woolta hän sai vinkin klarinetistin koesoitosta, osallistui siihen ja on nyt RSO:n toinen sooloklarinetisti.  

Han Kim kertoi opiskelleensa Etonissa Englannissa, samassa koulussa kuin häntä ylemmällä luokalla ollut Nicholas Collon. Kuva Pertti Jalonen.

Myös klarinetteja on huilujen tavoin soinniltaan ja kooltaan erilaisia aina haastattelumikrofonin kokoisesta E-flat klarinetista kontrabassoklarinettiin, jota Han Kim havainnollisti itsensä mittaiseksi. Klarinettien puuaines on perinteisesti ollut eteläafrikkalainen grenadilla, mutta sen saatavuusongelmia korvaamaan on nyttemmin käytetty myös puksipuuta. Jos aikaa olisi, Han Kimiltä irtoaisi kevyesti perusteellinen kuvaus oman soittimensa laadusta, ominaisuuksista ja vaativuudesta. Vaativia ovat välillä myös kesken teoksen tarpeelliset soittimien vaihdot. Aaron Coplandin Appalakkien keväässä Han Kimillä on kokonaista viisi sekuntia aikaa vaihtaa klarinettia.  

Ilmeisen vaikuttuneena Han Kim kuvailee RSO:n hämmästyttävän monipuolista ohjelmistoa ja erityisesti orkesterin vahvuuksia nykymusiikin tulkkina. Hänen omia suosikkejaan ovat Magnus Lindbergin teokset. Kulttuurilleen tyypilliseen tapaan hän kehui Helsinkiä ja Suomea, oikeastaan kaikkea täällä kokemaansa. Pandemiasta huolimatta hän on tänä vuonna päässyt kotimaahansa jo kerran ja joulukuussa on edessä seuraava matka.

Nuoren sellistin selkeä tavoite

Vakiintuneen tavan mukaisesti RSOn ystävät tarjoaa esiintymistilaisuuksia nuorille muusikoille, jotka ovat sijoittuneet kärkipäähän oman instrumenttinsa kilpailuissa. Oulun konservatorion kasvatti Pekka Smolander on juuri aloittanut opintonsa Sibelius Akatemiassa. Hän on jo kokenut kilpailija, joka viimeksi kunnostautui nuorille suunnatussa Porvoon sellokilpailussa. Niin Salon kuin Porvoonkin kilpailut ovat Pekka Smolanderille esiaskeleita tulevaan Turun sellokilpailuun. RSO:n Tuomas Lehdon oppilaana hän on nyt kolmatta vuotta. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat hänelle kristallinkirkkaat: hänestä tulee ammattisellisti. RSOn ystäville hän esitti kaksi osaa Bachin sellosarjasta.

Porvoon sellokilpailussa menestynyt Pekka Smolander palkittiin myös RSOn ystävien kunniakirjalla ja kutsulla esiintymään ystäväyhdistyksen jäsenillassa. Kuva Airi Vilhunen.

Ystäväyhdistyksen tulevia tapahtumia

Yhdistyksen taloudenhoitaja Kaisa Ala ja tiedottaja Airi Vilhunen kertoivat lähitulevaisuuden tapahtumista. Kaisa Ala pohjusti vielä ennen vuoden loppua käyttöön otettavaa sähköistä jäsenkorttia. Sen toivotaan saavuttavan mahdollisimman laajan suosion, sillä sen avulla säästyy sekä työtä että kustannuksia. Tarkat ohjeet sähköisen jäsenkortin käyttöönotosta tulevat lähiaikoina erikseen. Sen rinnalle jää vielä mahdollisuus saada entisenlainen pahvikortti.

Yhdistyksen taloudenhoitaja Kaisa Ala esitteli yhdistykselle tulevaa uutta sähköistä jäsenkorttia. Kuva Pertti Jalonen.

Airi Vilhusella oli toiveikkaita terveisiä avoimista kenraaliharjoituksista, joita monet jäsenet illankin aikana kertoivat ikävöineensä. Jos korona ja sen vaatimat rajoitukset suovat, kevätkaudella voisi olla tarjolla ehkä jopa 3-4 avointa kenraaliharjoitusta. Yhdistyksen vuosikokous on 1.3.2022 musiikkitalon terassilämpiössä. Airi kannusti jäseniä aktiiviseen yhteydenpitoon yhdistyksen eri kanavien (sähköposti, Facebook) kautta.

Ellei korona muuta tilannetta, jäsenille on keväällä luvassa RSO:n avoimia kenraaliharjoituksia, yhdistyksen tiedottaja Airi Vilhunen kertoi. Kuva Pertti Jalonen.

Tyytyväisiä ystäviä

Jäseniltaa oli mitä ilmeisimmin kovasti kaivattu, sillä se tuli monen ystävän kanssa keskusteltaessa ensimmäisenä esille. Auli Lappalaisen ja Juha Virtasen tavoin useat sanoivat myös odottavansa innolla taas pääsyä kenraaliharjoituksiin. Maria Penttinen piti jäseniltaa oikein onnistuneena ja harmittele, ettei ole jo aika pitkän jäsenyytensä aikana aiemmin osallistunut vastaaviin tilaisuuksiin. Irmeli Tuomimäki ja Reino Lampinen muistelivat viimeksi ennen koronarajoituksia järjestettyä ystävien Wienin matkaa ja toivoivat, että pandemian hellittäessä ystäville olisi tarjolla yhteisiä musiikkimatkoja sekä ulkomaille että kotimaassa. Viime metreillä koronan takia peruuntunut matka Hampuriin ja siellä Elbphilharmonie-konserttitaloon kangasti jo toiveikkaasti monen mielessä. Yhdistys tarjoaisi mielellään myös etäyhteyttä jäsentilaisuuksiinsa, mutta niissä on pelattava varman päälle. Striimatun musiikkiesityksen levitys saattaa synnyttää tekijänoikeuksiin liittyviä korvausongelmia.

Ulla Martikainen-Florath oli yksi yhdistyksen perustajajäseniä ja nyt iloisena, kun taas pystyttiin kokoontumaan jäseniltaan. Kuva Pertti Jalonen.

 

Teksti Ritva Männynoksa
Kuvat Pertti Jalonen ja Airi Vilhunen

Näkemisiin, Hannu Lintu!

Näkemisiin, Hannu Lintu!

RSO:n perjantain 28.5. konsertti on Hannu Linnun viimeinen ylikapellimestarina johtama. “Tuntuu haikealta”, niin kuin hän toteaa oheisessa haastattelussa.

RSOn ystävät kiittävät Hannua lukemattomista hienoista konserteista, monipuolisista ja syvällisellä asiantuntemuksella kootuista ohjelmistoista sekä vierailuista ystäväyhdistyksen tilaisuuksissa. Kiitämme Hannua myös kipinän antamisesta ystäväyhdistyksen perustamiseen. Hän oli Tampereen Filharmonian ylikapellimestarina ja ulkomaisia orkestereita johtaessaan tottunut tapaamaan orkestereiden ystäväyhdistysten jäseniä ja nähnyt, miten aktiivinen ystäväyhdistys voi olla iloksi orkesterille. Sellaista hän toivoi myös RSO:lle, ja sellainen Hannun ylikapellimestarikauden alkupuolella perustettiinkin.

Kuva Yle Kuvapalvelu/Veikko Kähkönen

Tässä Lotta Emanuelssonin haastattelussa Hannu Lintu puhuu poikkeuksellisesta korona-ajasta ja kahdeksan vuoden ylikapellimestarikaudestaan:

Hannu Lintu johti ensimmäisen konserttinsa RSO:n ylikapellimestarina 4. syyskuuta 2013, ohjelmassa Maurice Ravelin musiikkia sekä uuden teoksen kantaesitys. Ylikapellimestarikausi päättyy 28.5. 2021, ohjelmassa – muun muassa – Maurice Ravelin musiikkia ja uuden teoksen kantaesitys. Kahdeksan vuoden jälkeen ympyrä sulkeutuu Hannulle ominaisella tavalla tyylikkäästi, vaikka päätöskonsertin ohjelmaa jouduttiin moneen kertaan ja vielä aivan viime hetkilläkin säätämään uudestaan.

Viimeiseen vuoteen ylikapellimestarina ovat väistämättä lyöneet leimansa pandemian aiheuttamat lukemattomat muutokset. Päätöskonserttikin soitetaan tyhjälle salille, ja soittajamäärä on rajoitettu viiteenkymmeneen. 
– En ole maailman ainoa kapellimestari, jonka tekemisiin korona on vaikuttanut. Puolessatoista vuodessa moni muukin ylikapellimestari on ehtinyt lopettaa ja aloittaa kautensa. Kumpi on sitten epämiellyttävämpää, aloittaa ilman fanfaareja vai lopettaa ilman fanfaareja? En ole fanfaari-ihminen muutenkaan, joten minulle riittää, että läksiäiskonsertissani soitetaan itselleni läheistä musiikkia, ja konsertilla on kestoakin pitkästä aikaa normaalit pari tuntia.

Korona on aiheuttanut valtavan paljon turhautumisen hetkiä. Tuskallisimmat hetket on koettu tänä keväänä, kun jo moneen kertaan muutetut hätäratkaisutkin on jouduttu miettimään uudestaan. Yli vuosi ilman täysimittaisena orkesterina soittamista on Hannun mukaan ehtinyt vaikuttaa myös orkesterin sisäiseen dynamiikkaan. 
– Koska kokoonpanot ovat koko vuoden olleet pieniä, orkesterin sisälläkin on kollegoja, jotka eivät ole tavanneet pitkään aikaan. Itsekään en enää tiedä, miten orkesteri tosiasiassa soittaa juuri nyt, missä soinnillisessa kunnossa se on. Toki koulutettujen ihmisten soittotaito ja kuuntelukyky ei vuodessakaan vielä katoa mihinkään, mutta yhteissoiton herkkyys ja dynamiikka on ollut turvaväleillä erittäin vaikea ylläpitää. Sitten kun koko orkesteri saa jälleen soittaa, seuraajallani tulee olemaan kova työ hitsata soittajisto jälleen yhteen.

Koronavuoden henkinen saldo on kuitenkin ollut myös positiivinen.
– Moni muusikkokollega on jakanut saman kokemuksen. Vuoden aikana on joutunut miettimään uudestaan suhteensa työntekoon: mitä oikeastaan teen? Itselläni on ollut aikaa myös syventää musiikillista yleissivistystä, lukea paljon kirjoja ja joskus myös ihan vain tuijotella kattoon.

Kuva Yle Kuvapalevlu/Veikko Kähkönen

Koko kahdeksanvuotisen ylikapellimestarikauden tilinpäätöstä Hannu ei itse mielellään itse summaa.
– Olemme tehneet paljon töitä balansoinnin, puhtauden ja eri tyylikausien kanssa. Mutta monet niistä muutoksista, jotka orkesterissa ovat tapahtuneet, ovat tapahtuneet minusta huolimatta. Toisaalta orkesterin DNA:ssa on myös asioita, joihin en voisi vaikuttaa vaikka haluaisinkin. Tiedän toki, mitkä elementit orkesterin nykyisessä olemuksessa ovat omaa aikaansaannostani, mutta annan mieluummin muiden analysoida niitä ja olen itse hiljaa.

RSO:lle on Hannun mukaan tyypillistä, että se on ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun niin sanotusti punainen valo palaa, oli kyseessä sitten äänitys tai yleisökonsertti. Joskus tämä tulee vieraileville kapellimestareille yllätyksenä. He odottavat viikon aikana tapahtuvaksi jotain sellaista, joka sitten tuleekin vasta konsertissa. Kun orkesterin tuntee, tietää tismalleen, miten soitto viikon aikana kehittyy. RSO antaa nimenomaan konsertissa kaikkensa.
– Nämä ovat tyypillisesti asioita jotka orkesterista pitää tietää. Orkesterissa pitää käydä monta kertaa, että tuntee sen ja tietää mekaniikan. Orkesteri luo nahkansa vähitellen, sisäänrakennetut jutut periytyvät edelleen, kun DNA-kierteeseen tulee yksi lisää.

Kahdeksan vuoden aikana orkesteri on myös muuttunut paljon. On ollut sukupolvenvaihdoksia, ja mukaan on tullut joukko uusia soittajia, joista merkittävä osa ulkomailta.
– Ulkomaalaisten soittajien osuuden lisääntyminen on vaikuttanut orkesteriin todella paljon. Itselläni on ollut onni seurata jo toista samanlaista prosessia, koska myös Tampere Filharmoniassa tapahtui ylikapellimestarikaudellani suurten ikäluokkien eläköityminen, jonka myötä avautui ulkomaisia hakijoita kiinnostavia vakansseja. Muusikkopiirit ovat kansainvälisestikin sen verran pienet, että sana kiertää tehokkaasti. Samaan aikaan kun eurooppalaisia orkestereita on uhannut resurssien pienentäminen tai jopa lakkauttaminen, suomalaisilla orkestereilla on ollut sellainen maine, että työpaikka on turvallinen ja infrastruktuuri toimii. Emme pysty kilpailemaan palkoilla Keski-Euroopan orkesterien kanssa, mutta meillä on vakaat yhteiskunnan tukemat olosuhteet. Meillä RSO:ssa on myös noudatettu sellaista fiksua politiikkaa, että soolosoittajien vakansseilla olevat saavat jatkaa solistiuraansa. Se houkuttelee hyviä soittajia, ja siitä on etua myös meille, kun heidän kvaliteettinsa on käytössämme.

Orkesterin kansainvälistymisestä ja sukupolvenvaihdoksista on seurannut myös tietty ilmapiirin muutos. 
– RSO:n ilmapiiri on perinteisesti ollut tietyllä tavalla aika vakava. Kansainvälisyyden myötä meillä on nyt vähän eri tavalla iloisesti käyttäytyviä, nuoria ja rohkeita ihmisiä. He tulevat tulevaisuudessakin muuttamaan RSO:n ilmapiiriä ja tuomaan siihen tiettyä vakautta. Vierailevat kapellimestarit ihailevat aina RSO:n kurinalaisuutta ja keskittymistä.

Miltä sitten pitkän RSO-kauden päättyminen ylikapellimestarista tuntuu?
– Olen aika hyvä jättämään asioita taakseni, enkä siksi koe tätä varsinaisesti elämääni mullistavaksi asiaksi. Mutta onhan toki selvää, että nyt on päättymässä pitkä ja intensiivinen periodi. Itse asiassahan suhteeni RSO:hon on alkanut jo noin 23 vuotta sitten, sillä olen johtanut RSO:ta jo 90-luvun lopulta vähintään kerran tai pari kaudessa. Kauden 2012-2013, jolloin orkesterilla ei ylikapellimestaria ollut, olin sen päävierailijana, ja vuodesta 2013 lähtien sitten ylikapellimestarina. Siirryn nyt ylikapellimestariksi Kansallisoopperaan eli käytännössä 500 metrin päähän. Se on kuitenkin iso käännekohta, sillä sinä aikana kun olen Kansallisoopperassa, en tule paljon muita Helsingin orkestereita johtamaan. Väistämättä se tuo vähän pitemmänkin tauon RSO-suhteeseeni. Tästä asiasta minulla ei ole omaa kokemusta, mutta voin kuvitella että tilanne tuntuu samalta kuin jouhevasti sujuva avioero: ”rakastan sinua edelleen, mutta muutamme erilleen”.  Totta kai se tuntuu haikealta.

Haastattelu Lotta Emanuelsson

Kuvat Yle Kuvapalvelu/Veikko Kähkönen