Ei ole suuri yllätys että RSOn eniten soittaman säveltäjän nimi on Jean Sibelius. Orkesterin historiikin mukaan esimerkiksi vuosina 1977-2002 hänen sävellyksiään esitettiin 484 kertaa eli yli 15% kaikista esitetyistä teoksista. Aavistuksen yllättävämpi tieto orkesterin historiasta on se että vuosina 1927-77 eniten esitetty (mukana nauhoitukset, uusinnat jne.) sävellys ei ollut Sibeliuksen Valse triste (174 esitystä ja kolmas sija) vaan Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia nro 1 (200 esitystä). Siihen väliin kiilasi Leevi Madetojan Elegia (183 esitystä).
Sibelius oli lopettanut kapellimestarina toimimisen 1920-luvun puolivälissä, mutta hän kuitenkin johti radio-orkesteria yhden kerran. Se on myös ainoa hänen orkesterin johtamisestaan säilynyt äänite. Yhdysvaltain kansallinen radio NBC pyysi säveltäjän johtamaan New Yorkin maailmannäyttelyn johdosta radioituun konserttiin 1.1.1939 ja hän johti siinä teoksensa Andante festivo.
Sibelius oli ilmeisen kiinnostunut radion kuuntelija ja lähetti usein kommentteja varsinkin omien teostensa esityksistä. Nils-Eric Fougstedt muisteli että vuonna 1951 säveltäjä soitti hänelle kuunneltuaan edellisen illan konsertin ja haukkui solistin: ”Kuka oli vastuussa temposta eilen? … Yrittäkäähän, kiltti kapellimestari, pitää huolta siitä että tuollaiset solistit eivät pääse turmelemaan teoksiani.” Kun 13-vuotias viulun ihmelapsi Heimo Haitto soitti keväällä 1939 radiolähetyksessä Vieuxtempsin 4. konserton, seurasi esityksen jälkeen seuraavaa (ote Haiton kirjasta ”Maailmalla”): ”…minusta tuntui että olin soittanut kerrassaan kurjasti. Esityksen jälkeen menin pukuhuoneeseen – ja itkin – siellä yksinäisyydessäni. Juuri sillä hetkellä puhelin kilahti. ”Tahtoisin puhua Heimon kanssa.” Itkusta tahmealla äänellä vastasin: ”Se oon mie”. ”Täällä puhuu Jean Sibelius. Tahdon kiittää sinua hienosta esityksestä, jonka juuri kuulin radiossa.”
RSO on ollut monin tavoin juhlistamassa säveltäjämestaria esimerkiksi hänen merkkipäivinään. Sekä 70- että 80-vuotiasta Sibeliusta juhlittiin 1935 ja 1945 Helsingin Messuhallissa ja RSO soitti yhdessä Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa. Ohjelmassa oli ensimmäisessä konsertissa Finlandia, 1. sinfonia, Myrsky-musiikkia ja Vapautettu kuningatar (teos kuorolle ja orkesterille). Toisessa taas ohjelman muodostivat Lemminkäinen-sarja, viulukonsertto (solistina Anja Ignatius) sekä 2. sinfonia.
Merkittävä ja kansainvälistä huomiota saavuttanut uudistus Suomen ja Helsingin musiikkielämässä oli vuosittaisten Sibelius-viikkojen aloittaminen 1951. Niistähän muodostui sittemmin Helsingin juhlaviikot. RSO on soittanut jokseenkin joka vuosi vähintään yhden konsertin näillä festivaaleilla, useina vuosina kolme tai neljäkin. Kotimaisia ja kansainvälisiä huippusolisteja on kuultu Sibeliuksen viulukonserton ja laulujen tulkkeina, kapellimestarikuuluisuuksia eri teosten johtajina.
Kun RSO on tehnyt levytyksiä, niin on luonnollista että Sibeliuksen musiikilla on ollut siinä varsinkin aluksi suuri rooli. Kansainvälisesti merkittäviä olivat erityisesti Okko Kamun johdolla Deutsche Grammophonin levykokoelmiin liitetyt 1. ja 3. sinfonia, Bardi ja Satu vuodelta 1973 sekä Karelia-sarja ja Lemminkäinen-sarja vuodelta 1976. Jukka-Pekka Saraste johti vuosina 1988-92 koko sinfonisen tuotannon RCA Victor-yhtiölle. Pitkää aikaa ei kulunut, kun RSO/Saraste soitti uudestaan sinfoniat Finlandia-merkille vuosina 1995-96. Tähän levysarjaan tuli mukaan myös Kullervo-sinfonia, solisteina Jorma Hynninen ja Monica Groop.
Vuonna 2015 juhlittiin, kun tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjän syntymästä. Vuoden aikana esitettiin runsaasti hänen musiikkiaan, mm. viulukonserton kiehtova alkuperäisversio (solistina Elina Vähälä), 5. sinfonian alkuperäisversio sekä Colin Matthewsin ja Aulis Sallisen orkestroimia lauluja (solisteina Soile Isokoski ja Anne-Sofie von Otter). Marraskuun kiertueella Japanissa ja 2016 tammikuussa Itävallassa soi erityisesti Sibelius, kuten tietenkin joulukuisissa Sibelius-viulukilpailun finaaleissa. Ylikapellimestari Hannu Lintu oli orkestereineen pääroolissa sinfonioista kertovassa televisiosarjassa. Jaksot ovat edelleen nähtävissä Yle Areenassa (”Sibelius, Lintu ja RSO”).
Sibelius 80 vuotta – juhlakonsertti Messuhallissa 8.12.1945. Oikealla istumassa Aino Sibelius. Kuvalähde Ylen arkisto
Ensimmäiset brittien twiitit heti RSO:n Proms-konsertin jälkeen 26.8. olivat innostuneita ja ylistäviä: ”WOW!!! Uskomaton BBC Proms tänä iltana Yle RSO:n ja Pekka Kuusiston kanssa. Henkeäsalpaava.” ”En ole koskaan kuullut Lark Ascendingiä soitettavan niin hienovaraisesti. Erittäin kaunista – koko konsertti oli upea.” ”Sibeliuksen viides oli upea. Mikä finaali tasapainottaen Lark Ascendingiä.”
Millaisin ajatuksin konserttien arvioivat sitten he, joilla tilaa oli enemmän kuin 140 merkkiä. Kokosimme tähän juttuun The Guardianin ja kahden kulttuurin nettilehden kriitikoiden arviot.
Kannattaa käydä lukemassa myös alkuperäiset tekstit, sillä amatöörikääntäjä on oikonut mutkia eikä paras suomenkielinen ilmaisukaan ole aina löytynyt. Jutut avautuvat klikkaamalla englanninkielisiä otsikoita.
Bernard Hughes kuvaa arviossaan nettilehti The Arts Deskissä Pekka Kuusistoa vallattomaksi suomalaiseksi viulistiksi, joka on vastustamaton kahdessa toistensa vastakohtaisessa esityksessä. Hän kirjoittaa, miten opettajat tietävät, että meluisassa luokkahuoneessa ei pidä korottaa ääntä, vaan puhua hiljaa. ”Viime kausien aikana yleisön yskiminen on noussut äärimmilleen, joten karismaattinen suomalainen viulisti Pekka Kuusisto otti rohkean linjan soittaessaan Vaughan Williamsin The Lark Ascendingin niin pehmeästi kuin mahdollista – ja sali vastasi siihen hiljaisimmalla, haltioituneimmalla tavalla, minkä voin muistaa.”
Hän kuvaa, miten on ollut tapana pilkata The Larkia niin kauan kuin se on ollut Classic FM -suosikkilistojen kärjessä, mutta kuullessaan sen illan konsertissa hän hämmästyi. Vaikka teos koostuu pienimmistä, rajallisista musikaalista elementeistä, siinä on retorista voimaa. Hänen mukaansa Kuusisto totteli tarkasti paitsi Vaughan Williamsin dynamiikkaa myös hänen ohjeitaan soittamisesta (otelaudan yli) ja piti konserttitilan vallassaan. Kuusiston soundi oli yhtä aikaa hauras ja itsevarma. ”Oli ilo todistaa niin mestarillista tilan ja Royal Albert Hallin hallintaa, ja yleisö osoitti vastineeksi rakkauttaan.”
Kuusisto toisti tempun väliajan jälkeen hyvin erilaisessa kappaleessa, Thomas AdèsinMärchentänzen Englannin ensi-illassa. Hughesille Märchentänze osui kohdilleen, vaikka hän onkin varma, että se ei ole ollut kaikkien makuun. Hän näkee siinä Adèsin uutta rentoutta, jota hän kuuli myös Adèsin Dante-baletissa Covent Gardenissa tänä vuonna. ”Musiikki sopi täydellisesti myös Kuusiston folk-soundiin, brittiläiset sävelet kuulostivat melkein skandinaaviselta.”
Radion sinfoniaorkesteri oli rehevä, hyvällä tavalla meluisa nopeammissa osissa (mm. Arvid Larssonin ihastuttava kontrafagottisoolo) ja hillitty ja koskettava hitaassa toisessa tanssissa – vuoropuhelussa sooloviulun ja klarinetin välillä Christoffer Sundqvist oli äärimmäisen liikuttava.
Arvostelija kehuu ohjelmaa houkuttelevaksi. DebussyssaNicholas Collon löysi orkestroinnista yksityiskohtia, jotka eivät usein kuulu. Toisinaan tämä tapahtui Debussyn äänikuvalle ratkaisevan tärkeän äänen homogeenisuuden kustannuksella. Le mer oli soitettiin erittäin hyvin, erityisen tarkoituksenmukaisesti varsinkin toisessa osassa.
Myös Sibeliusta Hughes kehuu, varsinkin ensimmäistä osaa, jota hän piti mukaansatempaavana. ”Jos olisin nirso, ihmettelisin ääneen, oliko viimeisen osan, koko teoksen huipennuksessa aivan tarpeeksi loppuun saapumisen tunnetta, mutta soitto oli kauttaaltaan erittäin hienoa, ja Collonissa, RSO:n ensimmäisessä ei-skandinaavisessa ylikapellimestarissa, orkesterilla on kapellimestari, johon voi selvästi luottaa kansallissäveltäjän musiikin johtajana. Ja lisäosoituksena nöyryydestään – ja suomalaisesta ylpeydestä – Kuusisto liittyi soittamaan sinfonian osana orkesteria.”
Mitä leivosia! oli otsikoitu Mark Pullingerin arvostelu nettilehti Bachtrackissä. Tähtiä arvostelija antoi konsertille kolme.
Ensin hän kuvasi, miten Promseissa joskus näkee solistin siirtyvän oman esityksensä jälkeen kuuntelemaan konsertin loppuun katsomossa. Mutta Pekka Kuusisto, esiinnyttyään ensi molemmilla puoliajoilla ja soitettuaan koskettavan encoren kunnianosoituksena veljelleen ja äidilleen, hiipi soittamaan osaksi ykkösviulusektiota. ”Hän ei rentoutunut kaatamalla itselleen lasillisen vaan sen sijaan kaatoi sydämensä Sibeliuksen viidenteen sinfoniaan.”
Arvostelija kehui, miten vakuuttavasti Collon läpäisi suomalaisen orkesterin johtamisen sisäänpääsykokeeksi arvelemansa Sibeliuksen johtamisen. 5. sinfonia oli hänestä konsertin paras osio. Collonin tyyli on erittäin tarkka ja hän noukki partituurista paljon yksityiskohtia. Mitään ei liioiteltu; kontrabassohyökkäykset finaalin “joutsen”-teeman aikana eivät olleet liian iskeviä. ”Hienostunutta ja vakuuttavaa, joskaan ei aina selkäpiitä kihelmöivää tai monumentaalista.”
La Merin esitys sai arvostelijan epäilemään, että Suomenlahti on paljon tyynempi kuin se meri, jota Debussy ajatteli. ”Aamunkoitto tuntui enemmän vuoristolähteeltä, viileältä akvarellilta, jonka lämpeneminen kesti melko kauan. Jeux de vaguesissa oli runsaasti pointillistista tarkkuutta, ja vaikka muriseva kontrafagotti lupasi karua matkaa, meri tuntui harvoin vihaiselta.”
Kuusiston Lark Ascending oli epäsovinnainen, mutta Kuusisto ei olekaan tavanomainen viulisti. Suurin osa Vaughan Williamsin partituurista on merkitty pianissimona, mutta sävellys nousee joissakin kohdin forteen ja jopa fortissimoon. Kuusisto esitti sen kauttaaltaan kuin kuiskattuna, niin että Gallerian eli ylimmän kerroksen yleisöllä saattoi olla vaikeaa tunnistaa tätä kiurua. ”Rohkeasti erilainen vai omahyväinen? Riippui varmaan siitä, kuinka paljon esityksestä kuuli. BBC Radio 3 – tai Areenan eturivi – olisi ollut turvallisin paikka.”
Märchentänze oli enemmän Kuusiston tyyliä, mikä ei ole yllättävää, kirjoittihan Adès sen hänelle. Teos on omituinen ja omanlainen, ja siinä on paljon viittauksia kansanlauluihin – “ekstrovertti ja tuhma”, kuten viulisti kuvaili sitä ohjelmalehtisessä. ”Orkesterisäestys oli pirullisen monimutkainen, jossain vaiheessa Colon ohjasi soittajia sormillaan laskemalla, mutta oli myös ilon tunnetta: pubissa tanssiminen muuttui tokkuraiseksi ja humalaiseksi; kontrafagotin pieruvitsi; viulua soitettiin kuin banjoa. Ekstrovertti ja tuhma? Mitä leivosia!”
The Guardianin Andrew Clements oli osannut odottaa, että Promsien ohjelmistossa olisi vuosipäivää viettävän Vaughan Williamsin yleisösuosikki The Lark Ascending, mutta hän yllättyi, että se oli juuri ylikapellimestari Nicholas Collonin johtamassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa ja että solistina oli suomalainen viulisti Pekka Kuusisto.
Hänelle Kuusiston esitys Vaughan Williamsista oli kohokohta muuten pettymykseksi muodostuneessa konsertissa. Kuusiston vetäytynyt, intiimi lähestymistapa, lähes ohuimmilla kielillä kehrätty improvisaatio sai teoksen näyttämään enemmän elegialta kuin maalaisidylliltä.
Thomas AdèsinMärchentänzea kriitikko kuvasi siistiksi teokseksi Kuusistolle. Adèsin hän toteaa yhdistelevän taitavasti brittiläistä kansanmusiikkia ja pukevan sen hehkuviin instrumentaaliväreihin.
Orkesterin panosta Clements moitti pikemminkin tehokkaaksi kuin luonteenomaiseksi ja DebussynLa Mer sekä Sibeliuksen5. sinfonia olivat hänestä yhtä epäuskottavia. Finaalissa Debussy alkoi paljastaa todellista väriään sen jälkeen, kun aikaisemmat osat olivat tuntuneet melkein tunnustelevilta. Sinfonia ei hänestä tavoittanut minkäänlaista yhtenäisyyttä. Sen suurimmat hetket, ensimmäisen osan poikkeuksellinen siirtyminen scherzoksi; “Joutsenlaulun” majesteettinen ilmaantuminen finaalissa, vaikuttivat tyrmäävämmiltä kuin olisi osannut odottaa.
Clements antoi konsertille vain kaksi tähteä.
Kiitos Riitta Jalonen linkeistä twiitteihin ja pidempiin arvioihin. Teksti Airi Vilhunen
