Helge Valtonen – 34 vuotta RSO:n alttoviulistina

 

Haastattelu ja teksti: Eijaleena Martikainen ja Airi Vilhunen

Radion sinfoniaorkesterin 90-juhlavuoden päättyessä pyysimme orkesterin eläkkeellä olevaa alttoviulisti Helge Valtosta muistelemaan RSO:n vaiheita ja omaa muusikon uraansa. 34 vuoteen radio-orkesterissa, kuten Helgen Valtonen RSO:ta useimmiten kutsuu, ehti mahtua paljon: radionauhoituksia ”tehtailevasta” orkesterista kehittyi arvostettu konsertoija, muusikoiden koulutus ja itsetunto paranivat, muistot Kulttuuritalon ”aivan hirveistä” työskentelyolosuhteista sekä lukuisista kiertueista. Eläkkeellä Helge Valtonen on ollut vuodesta 2010 asti, mutta työ opettajana jatkuu ja alttoviulu nousee yhä päivittäin soittoasentoon: ”Äänen tuottaminen tuottaa tavattoman suurta mielihyvää.”

Syksyisenä iltana Helge Valtosen kanssa Musiikkitalon ravintolassa keskustelivat RSOn ystävien hallituksen jäsen Eijaleena Martikainen ja yhdistyksen tiedottaja Airi Vilhunen. Kokeneella muusikolla ja pedagogilla riitti mielenkiintoista muisteltavaa mutta myös paljon tietoa soittotyylien muutoksista ja omasta instrumentistaan, alttoviulusta. Omaa muusikkouttaan pitkäaikainen opettaja tarkastelee opintien kautta, syystäkin sillä se poikkeaa siitä, miten nykymuusikon ura alkaa.

”Aloitin hirvittävän myöhään”

Helgen Valtosen isällä oli vanha, huonokuntoinen viulu, jota hän soitteli, mutta varsinkin korjasi. Liiman haju kuvotti eikä soittaminen muutenkaan kiinnostanut musikaalista ja laulavaista poikaa. Kunnes sysäys omaan soittamiseen tuli televisiosta.
”Näin naapurin televisiosta Svend Asmussenin soittavan erikokoisilla viuluilla, ja silloin minulla kolahti päässä. Menin kotiin ja kysyin, missä isän viulu on, onko se ehjä ja voiko sillä soittaa”, Helge Valtonen muistelee.

Kotipaikkakunnalla Karkussa ei ollut 50-luvulla musiikkiopistoa eikä mahdollisuutta soittotunteihin, niinpä alku sujui ”löytöretkeilijän iloa kokien” itse opiskellen ja laulukirjoista melodioita etsien. Perhe muutti vuonna 1963 Vammalaan ja sinne perustettiin jousiorkesteri, johon sekä isä että poika liittyivät. Helge sijoitettiin ensiviuluun ja soitto sujui korvakuulolta, kunnes orkesteri sai johtajakseen Tampereen kaupunginorkesterin konserttimestarin Hannes Alppiaro, ja hän alkoi antaa orkesterin nuorimmille jäsenille myös soittotunteja.
”Aloitin soittotunnit siis vasta 16-17-vuotiaana, hirvittävän myöhään. Opettaja oli hyvin innostava, piti yllä hyvää vauhtia eikä kiinnittänyt mihinkään pikkuseikkoihin huomiota, niin kuin olisi tietenkin pitänyt tehdä.”

Vaikka soitto sujui ja esiintymisiäkin oli omalla paikkakunnalla paljon, perustaitojen puutteet alkoivat häiritä nuorta soittajaa.
”Ensimmäinen varsinainen šokki tuli Klemetti-opiston musiikkileirillä kesällä 1965, kun tajusin, mitä minua paljon nuoremmat osaavat. He vetivät Oriveden keskuskansakoulun käytävän päässä Sarasten Mustalaislauluja. Minä haeskelin kolmatta asemaa, kun siellä painettiin otelautaa päästä päähän. Se pisti hartiat korviin, ja talvella alkoi hirveä harjoittelu, että seuraavana vuonna olisin pärjännyt paremmin.”

 Kesäleirit olivat tärkeitä, sillä ne integroivat saman ikäisiin soittajiin. Ilmapiiri oli innostava ja kapellimestareina olivat kaikki Suomen nuoret huiput, mm. Okko Kamu ja Leif Segerstam. Ammattimuusikon ura alkoi näyttää mahdolliselta. Ylioppilasvuonna 1967 Helge Valtonen sitten pääsi Sibelius-Akatemiaan viulu pääaineenaan. Mutta miten alttoviulusta tuli hänen instrumenttinsa?
”Minua oli neuvottu valitsemaan alttoviulu sivuaineeksi, ja Sibelius-Akatemiassa katselin ympärilleni ja totesin, että siellä oli 30 minua parempaa viulistia, mutta alttoviulisteja vain vähän toistakymmentä. Se sai miettimään alttoviulun vaihtamista pääaineeksi. Lisäksi opettajani viulussa oli Jouko Ignatius, erittäin hieno herrasmies ja radio-orkesterin entinen konserttimestari, joka oli niin hienotunteinen, että häneltä meni aina 15 minuuttia kierrellen ja kaarrellen ilmoittaa, mikä asia pitäisi soitossa olla toisin. Ajattelin, että tämä on liian hidasta minulle, kun olen aloittanut niin myöhään. Minun täytyy päästä nopeasti eteenpäin. Lisäksi Aarno Salmela, alttoviulun opettajani sanoi, että jos vaihdan alttoviulun pääaineeksi, hän lupaa minulle äänenjohtajan paikan kolmessa vuodessa. Se oli paljon luvattu ja ajattelin, että tätä tarjousta ei kannata jättää väliin. Lupaus myös toteutui, ihan tismalleen.”

”Joskus tästäkin on 15 vuotta”

Alttoviulistin ura etenikin vauhdilla, vähän liiankin nopeasti, kuten Helge Valtonen myöhemmin joutui huomaamaan. Ensin löytyi oppilassoittajan paikka Jyväskylän orkesterista. Ensimmäisen vakituisen paikan hän sai koesoiton kautta Lahden kaupunginorkesterista vuonna 1968. Armeijan jälkeen vuonna 1971 vuorossa olikin jo äänenjohtajan paikka Tampereen kaupunginorkesterissa.
”Olin soittanut alttoviulua kolme vuotta ja olin urani huipulla Tampereen kaupunginorkesterin äänenjohtajana. Sitten vasta tie rupesikin nousemaan pystyyn. Huomasin aika pian, että vuorokauden tunnit eivät riitä stemmojen oppimiseen sille tasolle, mitä olisin itse halunnut. Paine ei kuitenkaan tullut orkesterin puolelta. Kapellimestarina Tampereella oli Jussi Raiskinen ja hän oli hyvin innostava. Meitä oli nuori porukka, ennestään tuttuja musiikkileireiltä. Se oli mukavaa aikaa, mutta itseäni alkoi painostaa, kun tajusin, mitä en osannut.”

Suomesta ei sillä hetkellä löytynyt sopivaa opettajaa, ja Valtonen lähti opiskelemaan Saksaan, Detmoldiin, jossa opettajaksi valikoitui Bruno Giuranna, tai paremminkin opettaja valitsi hänet oppilaakseen, sillä sen ajan mallilla opettaja ratkaisi korkeakoulussa, kuka otetaan koulun oppilaaksi.
”Detmoldissa opetus oli kova koulu. Olin 26-vuotias ja minun piti aloittaa kaikki alusta. Mikään ei ollut kohdallaan. Minua paljon nuoremmat, 18-vuotiaat saattoivat vetää huippuvaikeita konserttoja ja minä soitin aivan perusohjelmistoa, joitakin Kreutzerin etydejä. Lisäksi Detmoldissa satoi aina, joka päivä. Muistan, että minulla oli siellä sellainen ajatus, että joskus tästäkin hetkestä on 15 vuotta. Se oli ainoa lohtu. Nyt siitä on 40 vuotta!”

Omiin kokemuksiinsa viitaten Helge kertaa oppimisen neljä astetta:
”Ensin on unconscious incompetence, tiedostamaton osaamattomuus, jolloin ei tiedä, ettei osaa. Se on kaikista ihanin vaihe, silloin minä voitin viisi koesoittoa putkeen. Sitten tajuaakin, ettei osaa mitään, conscious incompetence, ja elämä tulee todella raskaaksi. Seuraavassa vaiheessa, conscious competence, elämä ei yhtään helpotu, mutta tietoisesti, keskittymällä saa asioita toimimaan, ja tästä vaiheesta pyritään siirtymään unconscious competence -vaiheeseen jolloin kaikki sujuu automaattisesti. Jouduin häilymään toisen ja kolmannen vaiheen välillä vuosikausia. Aika oli silloin sellaista, että jos osoitti ehkä lahjakkuutta tai ainakin sinnikkyyttä ja yritystä, niin sai mahdollisuuden. Nykyään jo noin myöhään aloittaminenkin on harvinaista, vaikka minulla on kyllä aivan viime aikoina ollut kaksi oppilasta, jotka ovat aloittaneet jousisoittamisen 16-vuotiaana ja ovat ammattiopiskelijoita.”

Orkesteri – pienoiskuva yhteiskunnasta

Kun Helge Valtonen aloitti orkesterimuusikkona 60-luvun lopulla, soittajisto oli hyvin kirjavaa sekä koulutukseltaan että motivaatioltaan. Soittajat olivat hyvin värikkäitä persoonia, useat sodan käyneitä miehiä ja monilla ravintolasoittomenneisyys. Helge Valtonen muistelee, miten joukossa oli myös hyvin hankalia tyyppejä. Puhallinsoittajat olivat lähes yksinomaan armeijan soittokunnan oppilaskoulun kasvatteja, mikä tarkoitti että he olivat lähteneet kodista jo 15-vuotiaina soittokouluun mennäkseen. Kun musiikkikouluja ei paikkakunnalla ollut, armeijan soittokoulu oli hyvä vaihtoehto niille musikaalisesti lahjakkaille, joiden vanhemmilla ei ollut varaa hankkia yksityisopetusta. Jousisoitinten ja pianon opetus piti vanhempien kustantaa yksityistunneilla.
”Jousisoittajia pidettiin porvarislapsina, ja jo 60-luvulla yhden ja toisen päästä löytyi valkolakki vappuna. Takariveissä ei ollut kellään. Orkesterin sisällä oli olevinaan jonkinlainen yhteiskunnallista juopa. Oikeasti jousisoittajat ovat orkesterin proletariaattia, hehän ovat aina töissä”, Helge naurahtaa.

”Asenne orkesterisoittoon ja kapellimestareihin oli suhteellisen penseä. Samalla kun ihailtiin Paavo Berglund -tyyppistä autoritaarista johtamista, joka sai tuloksia aikaan kovalla työllä ja käskyttämisellä, ei kuitenkaan vapaaehtoisesti annettu parasta. Se piti kapellimestarin ikään kuin ottaa ja ansaita. Kaikkialla maailmassa on ollut tämä sama ilmiö. Englantilaisia orkestereita pidettiin sodan jälkeen tavattoman kovina johdettavina. Joukossa oli sotaveteraaneja ja esim. entisiä hävittäjälentäjiä. Orkesterit olivat niin raa’an rutinoituneita, että heidät piti suurin piirtein piiskalla taltuttaa. Myös saksalainen muusikko on aina ollut hyvin synkeä.”

Helge Valtonen kuvaa orkesterien hierarkiaa niin, että niissä oli vielä olemassa jako yhteiskuntaluokkiin: oli orkesteri, jota komennettiin soittamaan, ja johtava luokka eli kapellimestarit. Myös orkesterimuusikoiden itsetunto oli heikko, pitkälti kirjavasta koulutustaustasta johtuen.
”Jatkuva puheenaihe vielä 80-luvulla oli, että kun meitä ei arvosteta. Arvostusta haettiin ulkoapäin, koska oma suhde tekemiseen ei ollut selvillä. Semmoinen puheenaihe on jäänyt pois kauan aikaa sitten. Nykyään soittajat ovat maistereita, eikä kukaan ole ”lipsahtanut” tälle alalle. He ovat tehneet itselleen selväksi, haluavatko tehdä sen valtavan työn, mitä muusikkous vaatii. Siitä eheytyy ihmisen kuva itsestään, oman työn arvostus kasvaa ja ymmärrys siitä, miten etuoikeutettua on tehdä työtä orkesterin kaltaisessa ympäristössä. Tämä taas kuvastuu orkesterin soitossa.”

”Jukka-Pekka Sarasteen aika oli vedenjakaja RSO:n kehityksessä”

Ennen Detmoldiin muutttoa Helge oli voittanut Radion sinfoniaorkesterin koesoiton, mutta paikkaa ei voitu pitää hänelle varattuna, koska ei ollut tietoa, miten pitkään opiskelut Saksassa kestävät. Ne kestivät kaksi ja puoli vuotta, ja onnekkaasti Helgen tilalle valittu englantilainen alttoviulisti palasi takaisin kotimaahan ja paikka oli taas auki, ja Helgen. Opinnot jatkuivat myös Suomessa, nyt eläkkeelle jääneen viuluprofessori Anja Ignatiuksen oppilaana.
”Hän halusi opettaa koko jousikvartettia ja siksi hänellä oli myös alttoviulisteja oppilaana. Hän oli tavattoman hieno opettaja.”

Kun Helge Valtonen aloitti RSO:ssa vuonna 1976, orkesterilla oli konsertti vain joka toinen viikko, tiistaikonsertti. Muu aika tehtiin radionauhoituksia. Yleisradio oli siirtynyt stereofonisuuteen, joten ns. kantanauhoille taltioitiin uudestaan kaikki mahdollinen kotimainen musiikki. Nauhoituksiin ei aina saatu parhaita kapellimestareita, joita muutenkin oli paljon vähemmän kuin nykyään.
”Jokainen joka oli edes vähän yritellyt johtamista, sai tilaisuuden tulla tekemään kantanauhoja. Työ oli aika demoralisoivaa, semmoista liukuhihnatyötä. Suttuisista käsinkirjoitetuista nuoteista soitettiin, ja nauhoitusten taso heilahteli. Orkesteri oli pienempi kuin nyt, n. 80-jäseninen, eikä kaikkia aina tarvittu nauhoituksissa. Kun tuli konserttiviikko, kaikki omat soittajat olivat taas töissä ja saatiin aikaan hyviäkin konsertteja. Orkesterin taso vakiintui, kun konsertteja ruvettiin pitämään tiheämmin.”

Helge Valtonen aloitti RSO:ssa Okko Kamun viimeisenä ylikapellimestarivuotena. Hän kiittää Kamun seuraajaa Leif Segerstamia tavattoman taitavana ja haastavana kapellimestarina, joka opetti orkesterin omaksumaan nopeasti ja soittamaan mitä tahansa.
”Segerstam osasi valtavan hyvin organisoida partituurin, siitä saatiin aina soitettava teos. Hänellä rupesi olemaan enemmän ja enemmän muita töitä, ja niin suvereeni kuin hän kaikilla musiikin alueilla olikin, hän ei halunnut katsoa soittamista soittajan näkökulmasta eikä paneutua perustyöhön. Sitä kaipasimme koko ajan, yhteissoiton hiomista, soinnin fiilaamista.”

Jukka-Pekka Sarasteen ylikapellimestarikauden Helge Valtonen näkee vedenjakajana orkesterin kehityksessä. Saraste oli ollut RSO:n kakkosviulun vuorotteleva äänenjohtaja ja jäänyt sitten pois tehtävästä alettuaan entistä enemmän johtaa orkestereita.

”Jukkiksen johtamat konsertit olivat aina parhaita, vaikka harjoituksissa olikin todella kireitä tunnelmia. Kenraaliharjoitus saattoi päättyä siihen, että päreet paloivat molemmin puolin, mutta konsertti oli taas ihan fantastinen.”

Helge Valtonen toimi orkesterivaltuuskunnan puheenjohtajana vuodesta 1982 vuoteen 1992. Valtuuskunta on orkesterin keskuudestaan valitsema edustajisto, joka edustaa soittajia ulospäin Muusikkojen liittoon, Yleen, mediaan. Valtonen kertoo, miten he valtuuskunnassa alkoivat miettiä, että Esa-Pekka Salonen ja Saraste pitäisi saada tiiviimmin mukaan orkesteriin, kiinnittää vaikka vakituinen vierailija -nimikkeellä. ”Näimme näissä kavereissa tulevaisuuden. Salonen pääsi kuitenkin karkuun Ruotsiin. Valtuuskunnassa yksinkertaisesti päätettiin, että me haluamme Sarasteen ylikapellimestariksi ja asia ilmoitettiin Yleisradiolle.  Yleisradion kunniaksi on sanottava, että kukaan ei ruvennut nikottelemaan. Selvä, soittajisto on päättänyt tämän. Näin tehdään.”

Saraste ja Salonen olivat olleet perustamassa Avanti-ryhmää, nuorten muusikoiden yhteenliittymää, joka halusi räjäyttää kangistuneen orkesterilaitoksen tai ainakin tavan, millä orkestereissa soitetaan. Vanhemman soittajapolven jäädessä eläkkeelle uudet soittajatkin olivat ”Avanti-hengen elävöittämiä”.
”Me vanhat konkarit tietysti katsoimme vähän nenänvartta pitkin, että mitä tämä Avanti luulee olevansa, mutta se oli tarpeellinen ruiske orkestereille. He muuttivat systeemin sisältäpäin.”

Sarasteen kaudella orkesteri rupesi tekemään myös äänilevyjä, joka hitsasi orkesteria yhä enemmän yhteen. Vielä 70-luvulla RSO:lla ei ollut omaa tuottajaa, joka olisi kuunnellut tarkkaamossa äänityksen onnistumista, vaan kapellimestarin piti kivuta kuuntelupaussilla kuuntelemaan, miltä nauhoitus kuulosti. Kun orkesterin oma pasunisti Risto Räty koulutettiin tarkkailijaksi, äänittäminen muuttui ammattimaisemmaksi. Saraste oli perehtynyt myös vanhan musiikin soittamiseen, ja se toi orkesterisoittoon uutta mielenkiintoa.

Kiertueilta kokemuksia ja itsetuntoa

Myös kiertuetoiminta laajentui Sarasteen aikana. Hän oli ensimmäinen kapellimestari, jonka sopimuksen Yleisradio teki kapellimestaria edustavan agentin kautta. Agentin intresseissä on edistää asiakkaansa kansainvälistä uraa ja järjestää orkesterille esiintymismahdollisuuksia myös ulkomailla.

Ulkomaisia kiertueita oli toki ollut jo ennen Sarastetta lähes vuosittain. Yhteensä Helge Valtonen laskee 34 RSO-vuotenaan osallistuneensa yli 70 ulkomaan kiertueelle. Parhaimpana vuotena kiertueita oli jopa viisi, ja pisimmillään Japanin, Taiwanin ja Hong Kongin kiertueella oltiin n. viisi viikkoa. Varsinkin alkuaikoina kiertueiden järjestelyt olivat alkeellisia ja ”suuret kaupungit ja konserttisalit kierrettiin hyvinkin kaukaa”.
”Neuvostoliiton kulttuuriministeriön järjestämällä laajalla Baltian kiertueella vuonna 1978 konserttipaikkakunnilla ei edes tiedetty, että orkesteri on tulossa. Hädin tuskin oli missään edes julisteita. Kun tulimme Riikaan, hotellissa ei ollut meille varausta.”

Helge Valtonen muistelee, miten RSO:n soittajien itsetunto alkoi kasvaa orkesterin kiertäessä Jukka-Pekka Sarasteen johdolla ja konsertoidessa isoissa kaupungeissa ja hyvissä konserttisaleissa. Arvostelutkin olivat kiittäviä.

”Muistan miten huikea kokemus oli soittaa Berliinin Filharmoniassa ensimmäisen kerran, ja miten yleisö otti konsertin vastaan. Se oli aivan valtava elämys. Sellaista ei Suomessa voinut kokea, ei akustisesti mutta ei myöskään sellaista yleisön reaktiota. Joku villilauma tulee Pohjolasta ja ne soittavat hirveällä energialla, ja pelko yhdistyneenä tähän energiaan, niin sehän tuottaa valtavan tuloksen. Tällaisista kokemuksista orkesterin itsetunto kasvoi. ”

Miten radio-orkesteri sitten Valtosen mielestä eroaa muista filharmonisista orkestereista? Hän kuvailee, miten radio-orkestereille on ominaista pyrkimys eksaktiuteen, tarkkuuteen yhteissoitossa, koska mikrofoni ja nauhoitus paljastavat pienetkin epätarkkuudet.
”Toinen leimallinen piirre, ainakin minun aikanani oli, että kun punainen valo nauhoituksen ja lähetyksen merkkinä palaa, silloin rupeaa adrenaliini erittymään. Nyt-hetkessä tekeminen oli nauhoitustyön ja punaisen valon piiskaamaa. Radio-orkesterit kaikkialla ovat hyvin reagointiherkkiä. Joskus reagointi saattaa mennä jopa överiksi ja soittoon tulee liikaa kireyttä. Soittaminen ei ole sellaista rentoa selkänojaan nojaamista vaan siinä on pieni etukeno. Tästä ominaisuudesta olimme soittajina ylpeitä. ”

Valtonen kuvaa orkesteria yhteisönä, johon soittajan täytyy sulautua, soittaa ja reagoida samalla tavalla kuin muu orkesteri. Reagointitavat siirtyvät sukupolvesta toiseen, ja uuden soittajan on helppo mennä mukaan.

 Kulttuuritalolla samoissa tiloissa sirkuksen kanssa

Helge Valtonen jäi eläkkeelle ennen Musiikkitaloon siirtymistä ja osaa kollegoiden puolesta iloita nykyisistä työskentelyolosuhteista. Vuoteen 2011 saakka Radion Sinfoniaorkesterin tilakysymys oli hänen määrittelynsä mukaan ”aivan hirveä”.
”Kun tulin orkesteriin 70-luvun lopulla, Kulttuuritalossa oli paljon SKDL:n toimintaa ja kaikki tilat varattu eri kerhoille ja opintopiireille. Orkesterilla oli vain yksi huone käytettävissä, sekin lyömäsoitinvarastona. Pukuhuoneita ei ollut 15 vuoteen, ei pukukaappeja. Nuoremmat vaskisoittajat eivät voineet harjoitella kotonaan, vaan heidän piti harjoitella Kulttuuritalolla. Siitä oli jatkuva riita Kulttuuritalon vahtimestarien kanssa, ihan jatkuva. Asiasta kirjelmöitiin Yleisradion johdolle melkein vuosittain, mutta parannusta ei tullut. Jouni Mykkänen sai sen verran aikaan, että soittajille tuli lukolliset lokerot arvoesineille harjoitusten ajaksi. Muutenhan kaikki piti kantaa mukana ja takit säilyttää Kulttuuritalon penkeillä.”

SKP:n konkurssin jälkeen Kulttuuritalo myytiin eurolla eteenpäin ja orkesterille vapautui enemmän tiloja. Samalla kuitenkin Kulttuuritalon muu käyttö kasvoi koko ajan. Joka päivä harjoitusten jälkeen tuolit, teleineet ja mokrofonit piti kerätä pois ja rakentaa taas seuraavana päivänä uudestaan.

”Kerran samoissa tiloissa esiintyi sirkus. Kun tulimme töihin, salissa oli sahajauhoa ja hiekkaa ja valtavia ämpäreitä täynnä roskaa”

 Kapellimestareista

Helge Valtonen korostaa toistuvasti Jukka-Pekka Sarasteen roolia RSO:n kehityksessä. Tärkeä kapellimestari hän oli siksikin, että hän oli orkesterin itse valitsema. Millainen rooli kapellimestarilla sitten muusikon näkökulmasta muuten on? Helge Valtonen on kokenut monesti tilanteet, kun orkesterin eteen astuu vieraileva kapellimestari.
”Muutaman ensimmäisen minuutin aikana molemmat osapuolet mittailevat toisiaan. Siinä tehdään nopeasti päätelmät, ja jollain tavalla asiat loksahtavat kohdalleen tai sitten eivät. Nykyään usein loksahtavat, orkesterilla on halu yhteistyöhön eikä kapellimestarilla ole halua korostaa omaa erinomaisuuttaan vaan tehdä yhdessä töitä.”

Orkesteri huomaa pian, tunteeko kapellimestari teoksen niin hyvin, että hänellä on jotain sanottavaa orkesterille. On plussaa, jos kapellimestari johtaa selkeästi.
”On bonusta, jos kapellimestari lisäksi pystyy pitämään yllä mukavaa ilmapiiriä. Monet englantilaiset kapellimestarit ovat siinä erittäin taitavia, heillä on sarkastista huumoria jota heittelevät sopivasti harjoittelun lomaan.”
”On kapellimestareita, jotka saavat orkesterin syömään kädestään. Esa-Pekka Salonen on yksi näistä, jo nuorena hänellä oli sellainen aura, josta näki hänen huippulahjakkuutensa. Hänkin on iän myötä oppinut pitämään työskentelyilmapiirin mukavana – yleensä itseensä ja tekemiseensä luottavat vanhemmat kapellimestarit pystyvät hallitsemaan tilanteet erittäin hyvin.”

Orkesterin ja kapellimestarin välille syntyy useimmiten hyvä suhde, mutta poikkeuksiakin on.
”Vuosikymmenten mittaa meidän orkesterissamme kasvoi ymmärrys kapellimestarin ammatin vaikeutta kohtaan. Halusimme antaa nuorille kapellimestareille mahdollisuuden. Sarasteen myötä 90- ja 2000-luvulla annettiin tilaisuus mm. Sakari Oramolle ja Hannu Linnulle. Vaikka työskentely ei aina ollut pelkästään helpooa, annettiin seuraava mahdollisuus, koska nähtiin nuorten lahjakkuus. Suomessa on muissakin orkestereissa ollut vallalla kasvatuksellinen aspekti: annetaan mahdollisuus ja vielä toinenkin.  Se on osaltaan luonut maan kapellimestaribuumin.”

Konserttia varten orkesterilla on yleensä kaksi 4,5 tunnin harjoitusta ja kenraaliharjoitus. Soittajat opiskelevatkin nykyään omat stemmansa etukäteen.
”Se on erittäin suuri muutos oman työhistoriani aikana. 70- ja 80-luvuilla kopiokoneita ei päästy käyttämään, joten nuotteja oli vähän – vain yksi yhteinen kahdelle soittajalle. Eikä muutenkaan pidetty kunnia-asiana kanniskella nuotteja kotiin. Moni oli lisäksi soittanut kapakoissa, ja heillä oli hirveän hyvä prima vista -taito – joskaan finessit eivät aina olleet ihan kohdallaan. Meidän nuorempien oli pakko harjoitella, koska ei tunnettu kappaleita.”
”Vielä Jukka-Pekka Sarastekin joutui paljon opettamaan orkesteria, että miten tämä paikka soitetaan yhteen. Tiistaikonsertin kapellimestari pääsi harvoin tulemaan jo lauantaina. Silloin joku assistentti tai nuori, aloitteleva kapellimestari johti harjoituksia ensin, ja vieraileva kapellimestari piti ne vasta maanantaina ja tiistaina. Se oli yksi syy, miksi tiistaikonsertit vaihdettiin keskiviikkokonserteiksi.”

Työ opettajana jatkuu

Helge Valtonen on toiminut alttoviulun soiton opettajana mm. Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin Konservatoriossa, ja toimii edelleen.
”Minulla on neljä entistä oppilasta RSO:n riveissä: Ilari Angervo, Camilla Vilkman, Pekka Pulakka, Ritva Kaukola. Monet soittivat keikkoja jo opiskeluaikana, niinpä ensin soitettiin vierekkäin pultissa, sitten mentiin yhtä matkaa Sibelius-Akatemiaan ja rupesin pitämään oppituntia.

 Valtonen pohtii oppilaiden tason muuttumista vuosikymmenten mittaan nähtyään tilanteen Sibelius-Akatemian pääsykoelautakunnassa noin 40 vuoden ajan.
”Laadullisesti saadaan edelleen jokunen huippulahjakas soittaja, mutta määrä on pelottavasti vähentynyt juuri alttoviulisteissa.”

Sitten Valtonen hämmästyttää kertomalla, että musiikkia ylipäätään harrastetaan vähemmän kuin ennen.
”Soittaminen taistelee kaikkien muiden vapaa-ajan houkutusten kanssa. Vaikka on musiikkiopistot, nekin kilpailevat muiden hyvien harrastusten kanssa. Vanhemmilla ei ole enää aikaa paneutua lastensa harjoittelun ohjaamiseen kuten vielä 80-luvulla. Silloin Viuluviikarit-buumi toi lapsia soittotunneille, mutta siellä istuivat myös vanhemmat – yleensä äidit. Kotona he valvoivat, että lapsi myös harjoitteli. Nyt työpäivät ovat raskaat eikä niiden jälkeen jaksa enää kuunnella soiton kitkutusta.”

Helgen Valtosen mukaan opettajan osuus kerran viikossa soittotunnilla on vain puolet opetuksesta, vanhempien osuus on toinen puolikas. Jos herätään liian myöhään harjoittelemaan kunnolla, on vaikea päästä enää sille ”hyvin korkealle vaatimustasolle”, joka nykyisin vaaditaan orkestereihin pääsyyn.
”Niinpä koesoiton voittaa usein ulkomainen pyrkijä. Vaskisoittajat käyrätorvea lukuun ottamatta alkavat olla pelkästään ulkomaalaisia.”

Muusikon ammatissa on kaksi vaikeaa ajanjaksoa, sanoo Valtonen. Se vaihe, kun saa työpaikan ja viimeiset kymmenen vuotta.
”Kun yli viisikymppisenä pitää pärjätä nuorten kanssa, tehdä täsmälleen samat asiat, soittaa vaikka vaivat alkavat painaa päälle. Ymmärrystähän voi kehittää loputtomiin, mutta fyysiset esteet tulevat eteen varsinkin jousikädessä. Ja sitten on se mentaalinen puoli: jaksaako olla toisen tahdon alla loppumattomiin. Se on suurin vaikeus, koko ajan toinen kertoo, miten sinun pitää soittaa. Koko ajan. Opetustyö oli tähän hyvä lääke, siellä saattoi itse sanoa toiselle, miten pitää soittaa.”

Työ opettajana jatkuukin, sekä Sibelius-Akatemiassa että Helsingin Konservatoriossa. Eikä soittaminenkaan ole loppunut, vaikkei Helge Valtonen enää esiinny eikä soita missään kokoonpanossa.

”Joka päivä harjoittelen, tunnin verran päivässä, sillä opetustyö vaatii uskottavuutta. Soitin on tunnilla koko ajan läsnä ja siitä jonkin äänen näyttää. Ja jos pari päivää on soittamatta, katoaa tuntuma käsistä. On paljon helpompaa soittaa säännöllisesti. Sitä paitsi äänen tuottaminen tuottaa tavattoman suurta mielihyvää. Sehän on se syy, minkä takia soitamme, se pitää soittamisessa kiinni. ”

Helge Valtonen on perehtynyt myös alttoviulun historiaan ja kirjoittanut siitä laajan artikkelin, jonka voit lukea tästä linkistä: (klik). Myös haastattelussa kuulimme ”parhaat palat” soittimen historiasta.

Alttoviulun karu historia

Alttoviulun historia ei ole alun perin mikään menestystarina. Helge Valtonen sanoo sen johtuneen musiikkityyleistä. 1500-luvulla alttoviulu soitti cantus firmusta eli pää-ääntä tenorin kanssa. Sitten barokin aikaan kirjoitettiin kontrapunktista tekstiä, äänet olivat eri suhteissa toisiinsa, ja silloin alttoviululle jäi paljon itsenäistä soitettavaa esim. vastaääninä.
”Bachin pojat, nuo ryökäleet, kehittivät musiikkia edelleen. Tuli triosonaatti, jossa oli vain kolme ääntä – alttoviulua ei enää tarvittukaan. Tai sitten väliäänten merkitys väheni, ne vain tuottivat tai tuplasivat sointua. Tuli wieniläisklassismi, jossa melodia siirtyi selkeästi ylä-ääneen ja toisaalta oli bassolinja – alttoviulu soi täyteääntä ja sille annettiin vain pieniä melodianpätkiä siellä täällä, että soittaja pysyi sentään hereillä.

Alttoviulua ei opiskeltu erityisesti – ton-ton-ton-ton-jumputusta ei tarvinnut opiskella, siihen vain ajauduttiin, Valtonen kertoo.
”1700-luvulla pasunisti, joka ehkä iän myötä menetti hampaansa, rupesi soittamaan hoviorkesterissa alttoviulua. Ja muuten kykenemätön kakkosviulisti pistettiin soittamaan alttoviulua – siinä hän sai vähiten vahinkoa aikaan. Salzburgin arkkipiispan orkesterissa alttoviulun soitto ei työllistänyt tarpeeksi, joten soittajan piti vetää kaikki palatsin kellot, virittää cembalot ja laulaa kuorossa. Jos hän ehti, hän soitti alttoviulua.”

Toisaalta samaan aikaan merkittävät säveltäjät Haydnista Mozartiin ja Beethoveniin sävelsivät hienoa kamarimusiikkia, koska oli aina mahdollista saada jostakin kokoonpanoon yksi hyvä alttoviulisti. Mutta orkesteristemmat pysyivät viulustemmoihin verrattuna helppoina.
”Vasta Hector Berlioz alkoi miettiä 1800-luvun puolivälissä, että soittamisen tulee olla kaikille samanlaista. Romantiikan aikakauden tummat sävyt vaativat osaamista matalien äänten soittajilta. Varsinkin Wagner ja Musorgski sävelsivät tärkeitä asioita alttoviululle, ja Wagner oli käärmeissään, kun ei Saksasta löytynyt altisteja, jotka pystyisivät soittamaan vaativia kohtia. Suuressakaan orkesterissa äänenjohtaja ei pystynyt soittamaan sooloja, vaan konserttimestari tai klarinetisti joutui soittamaan ne.”

Niinpä vaadittiin koulutusta myös alttoviulun soittoon. Vuonna 1894 perustettiin Pariisin konservatorioon maailman ensimmäinen alttoviulun professuuri. Valtosta huvittaa professuurin valtaisa vastustus:
”Mitä ihmettä! Kohta varmaan kontrabasistit ja pikkolon soittajatkin vaativat oman professuurin!” Vasta 1900-luvun puolella tulivat esiin ensimmäiset vain alttoviulua soittavat virtuoosit kuten William Primrose. 1800-luvulla oli jo sävelletty hienoa musiikkia alttoviululle, mutta sitä soittivat lähes yksinomaan viulistit. Esim. viulisti Joseph Joachim, Brahmsin ystävä, hehkutti löytäneensä aivan ihastuttavaa musiikkia, Mozartin Sinfonia Concertanten viululle ja alttoviululle. ”Eihän sitä voi tietenkään julkisesti soittaa, mutta se on aivan ihastuttavaa musiikkia asiantuntijalle.”

Alttoviulu nousi vähitellen arvostukseensa ja Richard Straussin ja Gustav Mahlerin käsistä lähti jo musiikkia, joka vaati alttoviulisteilta samaa kuin muilta – hyvin korkeita säveliä ja osaamista viulistin tasolla.

Helge Valtonen ei nimeä säveltäjäsuosikkeja, mutta lempimusiikkinsa hän paljastaa.
”Parasta oli konserttojen soittaminen hienojen solistien kanssa. Varsinkin Beethovenin pianokonserttoja on todella hienoa soittaa. Samoin romantiikan ajan suuret viulukonsertot antavat suurta tyydytystä.”

Vanhan musiikin liike

Helge Valtonen on perehtynyt paitsi alttoviulun historiaan myös musiikin tutkimukseen laajemminkin. Vanhan musiikin esittämisen tutkimisesta kiinnostuttiin 1900-luvun puolivälissä. Silloin alkoi ilmestyä selvityksiä siitä, miten aikalaiset ovat kuvanneet menneiden vuosisatojen soittotapoja.
”Varsinkin 1800-luvulla kustantajat olivat ”parannelleet” vanhaa musiikkia ajatellen, että se on vanhanaikaista ja vaatii nykyaikaistamista.  Siten on kadotettu tuntuma alkuperäiseen nuottitekstiin. Nyt on julkaistu uusia laitoksia vanhoista nuoteista, alkuperäisistä käsikirjoituksista.”

Valtonen kertoo maallikkoa hämmästyttävän seikan: aina 1800-luvun alkuun asti oli tapana, ettei juurikaan soitettu vanhaa musiikkia vaan aina uutta. Kuitenkin 1800-luvun mittaan ruvettiin taas soittamaan vanhaa musiikkia, mutta 1800-luvun tavalla. Se peitti alkuperäisen ajatuksen.
”Ei Bach olettanut, että hänen musiikkiaan soitetaan vielä ensi vuonna vaan sävelsi jatkuvasti uutta soitettavaa, samoin Mozart. Hänen isänsä Leopold Mozart kommentoi jyrkästi Vivaldin musiikkia: miten vanhanaikaista! ”Kun Vivaldin musiikin on sanottu parantavan sairaat, niin nykyinen musiikki on niin paljon parempaa, että se herättää kuolleet”, Leopold Mozart hehkutti.”

”Soittimethan ovat muuttuneet valtavasti. Jouset ovat erilaiset, viuluun on tehty muutoksia, metallurgia kehittynyt niin että trumpeteissa on läpät ja sitä rataa. Kaikki se on muuttanut sointikuvan niin, että Bach ja Mozart eivät varmasti tunnistaisi kappaleitaan nykysoittimin soitettuina. Ja Stradivarius kauhistuisi, että ei ollut tarkoitus, että hänen viuluaan soitetaan kuin nyt soitetaan.”

1900-luvun mittaan jotkut alkoivat kyseenalaistaa soittotavat, joihin oli päädytty. Esimerkiksi wieniläismuusikko Nicolaus Harnoncourt rupesi keräilemään vanhoja soittimia. Perehtymällä niiden soittotapoihin ja tutkimalla vanhoja käsikirjoituksia hän pääsi ymmärrykseen vanhoista soittotavoista.
”Tietoa on levinnyt, ja sitä on sovellettu niin, että nykyisin uusillakin soittimilla pyritään jäljittelemään tapaa, jolla kuvittelemme 1600-luvulla soitetun. Emmehän me tietysti koskaan varmasti saa tietää, miten.”

Helge Valtonen ei kuitenkaan edellytä perinpohjaista asiantuntemusta muilta kuin kapellimestarilta.
”Orkesterin soittajien ei tarvitse välttämättä opiskella näitä kirjoista, kunhan kapellimestari tietää, miten vaikkapa Mozartia soitetaan hänen mielestään ja osaa välittää sen soittajille. Harjoituksissa tämä sitten iskostuu soittajien mieleen, että näin tätä musiikkia tällä kertaa soitetaan.”

”Jukka-Pekka Saraste oli ensimmäisiä kapellimestareita, joka oli itse myös perehtynyt vanhan musiikin soittamiseen. Avantin kautta tulleista soittajista moni liikkui jo vanhan musiikin kentässä suvereenisti. Kun Jari Valo tuli RSO:n konserttimestariksi -94 Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterista, hän toi mukanaan soittotapoja, joita he olivat Juha Kankaan kanssa jo vuosikausia työstäneet. Se toi orkesterisoittamiseen ihan uutta mielenkiintoa. Asioita alettiin tehdä eri tavoilla, soitettiin vanhempaa musiikkia pienemmillä kokoonpanoilla eikä aina möyhennetty isolla jousistolla menemään.”