RSO 95 vuotta – nuoria johtajapersoonia: Paavo Berglund

RSO:n ylikapellimestariksi kiinnitettiin Nils-Eric Fougstedtin kuoleman jälkeen vuonna 1961 vain 31-vuotias Paavo Berglund, joka oli ollut orkesterin viulisti ennen kapellimestariuraansa. Jonkin verran epäiltiin miten näin nuori ja kokematon johtaja onnistuisi (orkesterin jäsenten suosikki virkaan oli Tauno Hannikainen, Helsingin Kaupunginorkesterin johtaja), mutta näytöt hänen taidoistaan olivat kuitenkin niin vahvat että mm. asiantuntijalausunnot puolsivat selvästi hänen valintaansa. Hänen kautensa alkoi virallisesti 1962 mutta sitä ennen hän jo johti orkesteria vt. ylikapellimestarina.

Vesa Sirénin kirjassa ”Suomalaiset kapellimestarit” Berglund kertoo mielenkiintoisesti miksi halusi tälle uralle: ”Mutta halusin tehdä samaa (johtaa orkesteria), kun se on niin helppoa. Helpompaa kuin soittaminen. Siksi Suomessa niin moni on tahtonut kapellimestariksi. Se viehättää ja on hyvin palkattua työtä. Ja se näyttää helpolta.”

Berglund halusi parantaa orkesterin tasoa lisäämällä harjoittelua. Eri soitinryhmille otettiin käyttöön omat harjoitukset. Orkesterin kokoa, erityisesti jousistoa, kasvatettiin ja vuonna 1965 soittajia oli jo 90. Konsertteja organisoitiin 60-luvulla uudelleen: tiistaikonsertit tulivat täysimittaisiksi väliaikoineen ja niitä pidettiin joka toinen viikko eikä enää viikoittain. Torstain konsertit lopetettiin kokonaan 1962.
Edelleen muuttui konserttisali Yliopiston juhlasalista Kulttuuritalon saliin vuoden 1965 syksyllä.

Kova harjoittelukuri aiheutti epäilemättä ristiriitojakin orkesterissa. Viulisti Pekka Kari muistelee: ”Paavo teki töitä vimmatusti ja piti niin kovaa kuria, ettei häntä otettu avosylin vastaan. Mutta kykyjä ei kukaan kyseenalaistanut. Hänen kanssaan oli helppo soittaa. Hän teki valmiiksi meille viulisteille yksityiskohtaiset jousitukset. Hän teki kaiken mahdollisimman perusteellisesti.”

RSO:n tavoitteisiin tulivat 60-luvulla ulkomaanmatkat, joista ensimmäinen suuntautui kesällä 1963 Leningradiin (ohjelmana Sibeliusta, Tshaikovskia, Brahmsia sekä Joonas Kokkosen 1. sinfonia). Vierailua varten Berglund teki töitä hurjasti aamuyhdeksästä iltamyöhään harjoittaen kaikkia soitinsektioita erikseen. Seuraavaa vierailua sai odottaa viisi vuotta ja se tehtiin Lontooseen maaliskuussa 1968. Berglund keksi ennen sitä soittaa orkesterille nauhoitettuja harjoituksia ja soittajat ymmärsivät että ”on pakko parantaa”. Tulos olikin erinomainen, brittilehdistö kehui RSO:ta vuolaasti: ”Orkesterilla on jousisto, joka on yhtä kaunisääninen ja eläväsointinen kuin minkä tahansa Euroopan johtavan orkesterin, kolmen tai neljän parhaan jälkeen.” ”Edustaa kansainvälistä tasoa”. ”Teki loisteliaan vaikutelman.” Ohjelmana oli tietenkin paljon Sibeliusta, mutta myös Berglundin arvostaman Kokkosen 3. sinfonia sekä Aulis Sallisen teos Mauermusik. 1969 RSO vieraili Itä-Saksassa ja 1970 Tanskassa.

1962 aloitettiin Nykymusiikin päivät ja niiden seuraajana 1965 alkaen Musica Nova -konsertit. Uuteen musiikkiin Berglund suhtautui valikoivammin kuin edeltäjänsä Fougstedt. Välillä tämä aiheutti kitkaa säveltäjien kanssa. Einojuhani Rautavaaran yksi teos jäi esittämättä (”nuoteissa liikaa virheitä”), mikä suututti säveltäjän. Muutama vuosi myöhemmin kävi toisaalta niin että Rautavaaran  4. sinfonia oli hänen itsensä mielestä niin huono että sitä ei saisi esittää! Berglund kuitenkin vastasi rauhallisesti että liian myöhäistä peruuttaa.

Paavo Berglund teki suuren työn RSO:n kehittämisessä, mutta ylikapellimestarikausi loppui ikävissä tunnelmissa. Kapellimestarin käytöksestä tuskaantuneet soittajat vaativat hänen eroaan jopa siten että konsertissa toukokuussa 1971 osa soittajista kieltäytyi soittamasta Brahmsin sinfoniaa hänen johdollaan. Berglund jätti eroanomuksen ja se myönnettiin (myöhemmin hän toki johti orkesteria useita kertoja). Hänen seuraajansa olikin varsin erilainen johtajapersoonallisuus.

Teksti: Lauri Jaakkola