The Times antoi RSO:n Proms-konsertille neljä tähteä
“Loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä” olivat sanat, joilla The Timesin arvostelija ylisti RSO:n Proms-konserttia Royal Albert Hallissa 26.8. ja antoi neljä tähteä.
The Times pitää juttunsa maksumuurin takana, joten kesti vähän aikaa ennen kuin edellinen juttu konsertin arvosteluista täydentyi The Timesin jutulla. Tässä suomennos jutusta, ja siihen pätee sama kuin aikaisempiin käännöksiin. Kannattaa lukea myös alkuperäinen englanninkielinen arvostelu, joka on kopioitu jutun loppuun.
The Times/Geoff Brown:
Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra/ Hieno orkesteri tarjosi loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä
★★★★☆
“En pysy Nicholas Collonin perässä. Yhtenä päivänä hän johtaa ilman nuotteja soittavan Aurora-orkesterinsa Beethoven-sinfonian esityksen. Seuraavana päivänä voi tarjolla olla Peppa Pigin Ensimmäinen konserttini tai muuta lasten musiikkia. Seuraavana päivänä Collon heiluttaa tahtipuikkoaan Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina – ensimmäisenä ei-suomalaisena orkesterin perustamisesta vuodesta 1927 lähtien. Ja seuraavana päivänä? Toivottavasti hän lepää.
Hän varmasti rakensi ohjelman tähän orkesterinsa kanssa tekemäänsä Proms-debyyttiin kollegiaalisessa hengessä. Encoret mukaan lukien kuulimme kolme Sibeliuksen, tunnetuimman suomalaissäveltäjän teosta. Viimeinen oli sulavan ihana esitys hänen Valse tristestään. Siinä Collon suoritti sulavia tanssiliikkeitä, jotka saattavat olla liian kesyjä Suomen pääministerille, mutta sopivat musiikkiin täydellisesti. Humoreski nro 4:n syke oli suruillinen ja tavallisesti niin rohkea Pekka Kuusisto esitti viulusoolon hellästi; esitys oli omistettu hänen edesmenneiden äitinsä ja veljensä muistolle.
Suurin teos oli Sibeliuksen Sinfonia nro 5. Jos kokonaisuus olisi ollut yhtä elastinen ja vahva kuin sen viimeiset soinnut, olisin päässyt seitsemänteen taivaaseen. Upeista tekstuureista ja fraseerauksista huolimatta jäi tunne, että Collon oli liian brittiläinen ja tarkkaili sinfonian karuja maisemia ja muuttuvia tunnelmia osallistumatta niihin täysin.
Muu musiikki oli englantilaista ja ranskalaista, soitettuna loistokkaasti, tarkasti ja herkästi, mikä osoitti, kuinka hieno sinfoniaorkesteri Collonilla on johdettavanaan. Debussyn La Mer oli erityisen silmiinpistävä, ja jokainen muuttuva tekstuuri hohteli jäisen kirkkaana osoittaen, että Debussyn meri oli tavallista lähempänä napapiiriä.
Suurempi yllätys odotti Vaughan Williamsin paimenidyllissä The Lark Ascending, joka ei ole ilmeisin teos Kuusiston kaltaiselle muusikolle. Hän onnistui upeasti, välitti kiurun huimat nousut ja kaarrokset pehmeällä pianissimolla, pienellä ja kauniilla, ja lumosi täyden Albert Hallin. Yhtä maaginen oli orkesterisäestys, joka keinutti lempeästi kiurun laulua.
Toinen brittiläinen teos oli Englannissa ensi-iltansa saanut Thomas Adèsin Märchentänze, alun perin sävelletty viululle ja pianolle, mutta nyt se tarjottiin nerokkaana orkesteriversiona, joka oli melko kaukana alkuperäismateriaalistaan – vetisenä keittona, jossa kellui brittiläisten kansanlaulujen jäänteitä. Kuusiston ketterä virtuositeetti ilahdutti, mutta se ei estänyt kappaletta tuntumasta Adèsin peukaloiden heiluttelun hauraalta tulokselta. No, kai hänkin ansaitsee lepopäivänsä.
The Times: Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra
★★★★☆
I can’t keep up with Nicholas Collon. One day he’s guiding his Aurora Orchestra through a Beethoven symphony performed from memory. The next day the fare might be Peppa Pig: My First Concert, or some other children’s entertainment. The day after that, Collon could be waving his baton as the chief conductor of the Finnish Radio Symphony Orchestra — the first non-Finn to be so appointed since its foundation in 1927. And the day after that? I hope he rests.
He certainly programmed his Proms debut with the orchestra in a collegiate spirit. Encores included, we heard three works by Finland’s trophy composer Sibelius. The last was a meltingly lovely rendition of his Valse triste, with Collon executing suave dance moves that might be too tame for the Finnish prime minister, but suited the music perfectly. Humoresque No 4 carried a sad throb all of its own, with its violin solo most tenderly dispatched by the usually gutsy Pekka Kuusisto; the performance was dedicated to the memory of his late mother and brother.
The big item was Sibelius’s Symphony No 5. If the whole had been as tensile and strong as its closing string of slashing chords, I would have entered seventh heaven. Yet despite spruce textures and chiselled phrasings, the feeling remained that Collon was being too British, observing the symphony’s rugged landscapes and push-and-pull moods without fully participating.
The rest of the programme was English and French, played with a brilliance, precision and delicacy that showed what a fine symphony orchestra Collon has at his command. Debussy’s La Mer was especially striking, every shifting texture shimmering with an icy clarity indicating that Debussy’s sea lay closer to the Arctic Circle than usual.
A bigger surprise lay in store with the pastoral bliss of Vaughan Williams’s The Lark Ascending, not the most obvious piece for a maverick like Kuusisto. He nonetheless managed something stunning, conveying the lark’s soarings and twiddlings with a soft-grained pianissimo so tiny and beautiful that he had the packed Albert Hall under a spell. The orchestral accompaniment, gently cradling the lark’s song, was equally magical.
The other British work was the UK premiere of Thomas Adès’s recent Märchentänze, originally for violin and piano, but here offered with ingenious orchestral clothing rather wasted on its core material — a watery soup floating with the shredded remains of British folk songs. Kuusisto’s nimble virtuosity was a joy, but that didn’t stop the work seeming the flimsy result of Adès twiddling his thumbs. Oh well, I guess he also deserves his day of rest.
Kiitos jutun kopiosta Tuula Sarotie!
Teksti Airi Vilhunen
