RSO 95 vuotta – Sibelius

RSO 95 vuotta – Sibelius

Ei ole suuri yllätys että RSOn eniten soittaman säveltäjän nimi on Jean Sibelius. Orkesterin historiikin mukaan esimerkiksi vuosina 1977-2002 hänen sävellyksiään esitettiin 484 kertaa eli yli 15% kaikista esitetyistä teoksista. Aavistuksen yllättävämpi tieto orkesterin historiasta on se että vuosina 1927-77 eniten esitetty (mukana nauhoitukset, uusinnat jne.) sävellys ei ollut Sibeliuksen Valse triste (174 esitystä ja kolmas sija) vaan Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia nro 1 (200 esitystä). Siihen väliin kiilasi Leevi Madetojan Elegia (183 esitystä).

Sibelius oli lopettanut kapellimestarina toimimisen 1920-luvun puolivälissä, mutta hän kuitenkin johti radio-orkesteria yhden kerran. Se on myös ainoa hänen orkesterin johtamisestaan säilynyt äänite. Yhdysvaltain kansallinen radio NBC pyysi säveltäjän johtamaan New Yorkin maailmannäyttelyn johdosta radioituun konserttiin 1.1.1939 ja hän johti siinä teoksensa Andante festivo.

Sibelius oli ilmeisen kiinnostunut radion kuuntelija ja lähetti usein kommentteja varsinkin omien teostensa esityksistä. Nils-Eric Fougstedt muisteli että vuonna 1951 säveltäjä soitti hänelle kuunneltuaan edellisen illan konsertin ja haukkui solistin: ”Kuka oli vastuussa temposta eilen? … Yrittäkäähän, kiltti kapellimestari, pitää huolta siitä että tuollaiset solistit eivät pääse turmelemaan teoksiani.”
Kun 13-vuotias viulun ihmelapsi Heimo Haitto soitti keväällä 1939 radiolähetyksessä Vieuxtempsin 4. konserton, seurasi esityksen jälkeen seuraavaa (ote Haiton kirjasta ”Maailmalla”): ”…minusta tuntui että olin soittanut kerrassaan kurjasti. Esityksen jälkeen menin pukuhuoneeseen – ja itkin – siellä yksinäisyydessäni. Juuri sillä hetkellä puhelin kilahti. ”Tahtoisin puhua Heimon kanssa.” Itkusta tahmealla äänellä vastasin: ”Se oon mie”. ”Täällä puhuu Jean Sibelius. Tahdon kiittää sinua hienosta esityksestä, jonka juuri kuulin radiossa.”

RSO on ollut monin tavoin juhlistamassa säveltäjämestaria esimerkiksi hänen merkkipäivinään. Sekä 70- että 80-vuotiasta Sibeliusta juhlittiin 1935 ja 1945 Helsingin Messuhallissa ja RSO soitti yhdessä Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa. Ohjelmassa oli ensimmäisessä konsertissa Finlandia, 1. sinfonia, Myrsky-musiikkia ja Vapautettu kuningatar (teos kuorolle ja orkesterille). Toisessa taas ohjelman muodostivat Lemminkäinen-sarja, viulukonsertto (solistina Anja Ignatius) sekä 2. sinfonia.

Merkittävä ja kansainvälistä huomiota saavuttanut uudistus Suomen ja Helsingin musiikkielämässä oli vuosittaisten Sibelius-viikkojen aloittaminen 1951. Niistähän muodostui sittemmin Helsingin juhlaviikot. RSO on soittanut jokseenkin joka vuosi vähintään yhden konsertin näillä festivaaleilla, useina vuosina kolme tai neljäkin. Kotimaisia ja kansainvälisiä huippusolisteja on kuultu Sibeliuksen viulukonserton ja laulujen tulkkeina, kapellimestarikuuluisuuksia eri teosten johtajina.

Kun RSO on tehnyt levytyksiä, niin on luonnollista että Sibeliuksen musiikilla on ollut siinä varsinkin aluksi suuri rooli. Kansainvälisesti merkittäviä olivat erityisesti Okko Kamun johdolla Deutsche Grammophonin levykokoelmiin liitetyt 1. ja 3. sinfonia, Bardi ja Satu vuodelta 1973 sekä Karelia-sarja ja Lemminkäinen-sarja vuodelta 1976. Jukka-Pekka Saraste johti vuosina 1988-92 koko sinfonisen tuotannon RCA Victor-yhtiölle. Pitkää aikaa ei kulunut, kun RSO/Saraste soitti uudestaan sinfoniat Finlandia-merkille vuosina 1995-96. Tähän levysarjaan tuli mukaan myös Kullervo-sinfonia, solisteina Jorma Hynninen ja Monica Groop.

Vuonna 2015 juhlittiin, kun tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjän syntymästä. Vuoden aikana esitettiin runsaasti hänen musiikkiaan, mm. viulukonserton kiehtova alkuperäisversio (solistina Elina Vähälä), 5. sinfonian alkuperäisversio sekä Colin Matthewsin ja Aulis Sallisen orkestroimia lauluja (solisteina Soile Isokoski ja Anne-Sofie von Otter). Marraskuun kiertueella Japanissa ja 2016 tammikuussa Itävallassa soi erityisesti Sibelius, kuten tietenkin joulukuisissa Sibelius-viulukilpailun finaaleissa. Ylikapellimestari Hannu Lintu oli orkestereineen pääroolissa sinfonioista kertovassa televisiosarjassa. Jaksot ovat edelleen nähtävissä Yle Areenassa (”Sibelius, Lintu ja RSO”).

Sibelius 80 vuotta – juhlakonsertti Messuhallissa 8.12.1945. Oikealla istumassa Aino Sibelius. Kuvalähde Ylen arkisto

 

Teksti: Lauri Jaakkola

RSO 95 vuotta – miten RSO:sta tuli “RSO”

RSO 95 vuotta – miten RSO:sta tuli “RSO”

Vuonna 1945 Radio-orkesterin soittajiston koko nousi 39 soittajaan, 1947 50:een ja sitten 1953 63:een eli oltiin jo todellisen sinfoniaorkesterin mitoissa. Tuolloin vuonna 1953 Yleisradion johtokunta päättikin organisoida orkesterin toiminnan eri kokoonpanoihin: Radion Sinfoniaorkesteri (täysi kokoonpano tiistai-iltojen sinfoniakonsertteihin jne), Radio-orkesteri (viihde- ja studiokonsertit), Radion Viihdeorkesteri (kevyt musiikki), Radion Kamariorkesteri ja Radiosekstetti. Nimitys RSO oli syntynyt.

Tiistai-iltojen vakituiset, julkiset sinfoniakonsertit oli aloitettu syyskuussa 1947 ensin Helsingin Kaupungintalon salissa ja huhtikuusta 1948 Yliopiston juhlasalissa. Näihin aikoihin orkesterin esityksiä alettiin myös säännöllisesti nauhoittaa uusintaesityksiä varten. Tiistain lisäksi orkesteri soitti vuosina 1948-62 torstainakin julkisen (viihteellisemmän) konsertin eli esityksiä riitti! Orkesterin ensimmäinen ylikapellimestari Toivo Haapanen kuoli vuonna 1950 ja hänen seuraajakseen valittiin musiikin monitoimimies Nils-Eric Fougstedt. Hän oli sekä säveltäjä, pedagogi että kuoronjohtaja. Radiossa taas hän oli kapellimestari, orkesterin intendentti, konserttimanageri, käsiohjelmien kirjoittaja ja ruotsinkielisten lauluohjelmien toimittaja. Hänen epäilemättä tunnetuin sävellyksensä on kevyempää musiikkia eli Romanssi ”Sua vain yli kaiken mä rakastan” elokuvaan ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi”.

Fougstedtin sekä orkesterin toisen kapellimestarin Simon Parmetin toimesta ohjelmistoa laajennettiin 50-luvulla kohti uutta musiikkia. Parmet tosin erosi tehtävästään ristiriitojen takia vuonna 1953. Suuria tapauksia olivat Carl Orffin Carmina Burana ja Igor Stravinskyn Oedipus Rex sekä Sibelius-viikkojen konsertit (Juhlaviikkojen edeltäjä aloitettiin 1951). Jälkimmäisissä RSO sai vieraakseen melkoisen maineikkaita solisteja: 1951 Isaac Stern soitti Sibeliuksen viulukonserton ja Jussi Björling sekä Aulikki Rautawaara lauloivat Sibeliuksen lauluja. Seuraavana vuonna Kirsten Flagstad oli laulusolistina. 1954 ja 1955 viulukonserton solistit olivat David Oistrah sekä Yehudi Menuhin!

Entäpä sitten kantaesitykset, jotka nykyisin ovat RSO:n työn kulmakiviä? Niitä Fougstedt otti ohjelmistoon varsin paljon. Hän kantaesitytti tietenkin omiakin teoksiaan, mutta lisäksi mm. seuraavilta säveltäjiltä: Einar Englund, Ahti Sonninen, Tauno Pylkkänen, Bengt Johansson, Helvi Leiviskä, Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara. Kaikkiaan 50-luvun tiistaikonserteissa oli 38 suomalaisen sävellyksen kantaesitystä. Historiallinen oli Aarre Merikannon vuonna 1922 valmistuneen Juha-oopperan ensiesitys vuosina 1957-58 (sitä ei siis esitetty aluksi kokonaisena vaan osissa).

Mielenkiintoisia, tulevia tähtiä esiintyi koululaiskonserteissa sekä nuorten solistien studiokonserteissa, joita järjestettiin vuodesta 1950 alkaen. Esimerkiksi 10-vuotias sellisti Arto Noras oli solistina vuonna 1952. Samana vuonna aloitettiin ”Nuoret kapellimestarit Radio-orkesterin johtajina” -sarja, jossa merkille pantiin ensimmäisinä vuosina mm. Paavo Berglund (orkesterin oma viulisti), Jorma Panula sekä Ulf Söderblom.

Tiistaikonserttien yleisömäärät olivat melko vaatimattomia, sillä Yliopiston juhlasali on pienehkö. Konsertteja oli suunnilleen 35 vuodessa ja lippuja myytiin 50-luvulla keskimäärin noin 350 konserttia kohti, mutta toki myynti nousi lähes jatkuvasti saavuttaen luvun 435 vuonna 1959.

RSO Yliopiston juhlasalissa Nils-Eric Fougstedtin johdolla (kuvalähde Ylen arkisto).

Teksti: Lauri Jaakkola

Syksyn 2022 RSO:n avoimet kenraaliharjoitukset

Syksyn 2022 RSO:n avoimet kenraaliharjoitukset

14.9. RSO:ta johtaa kunniakapellimestari Sakari Oramo ja solistina on viulisti Yesong Sophie Lee. (jo toteutunut)

12.10. on pelkästään RSOn ystäville tarkoitettu avoin kenraali, jossa kapellimestarina on Nicholas Collon ja solistina alttoviulisti Lawrence Power. Kenraali ja illan konsertti on osa australialaiselle nykysäveltäjälle Brett Deanille omistetusta kokonaisuudesta.

9.11. kuullaan Magnus Lindbergiä, Sibeliusta ja Antonin Dvořákia Nicholas Collonin johdolla. Solistina on Hilary Hahn, viulu.

Avoimet kenraaliharjoitukset alkavat klo 10.00 Musiikkitalossa. RSOn ystävien jäsenille lähetetään n. kaksi viikkoa ennen avointa kenraaliharjoitusta ilmoittautumisviesti, ja mukaan kenraaliharjoitukseen tulee ottaa voimassa oleva jäsenkortti, joko sähköinen tai pahvinen.

RSO 95 vuotta – miten kaikki alkoi

RSO 95 vuotta – miten kaikki alkoi

RSO eli silloinen radio-orkesteri aloitti toimintansa 1.9.1927. Itse Yleisradio oli tässä vaiheessa sekin aivan uusi yritys eli se aloitti vuotta aikaisemmin 9.9.1926. Ohjelmissa oli kuultu Helsingin Kaupunginorkesteria eri kokoonpanoissa sekä lähetyksiä Suomalaisesta Oopperasta jne. Melko nopeasti päädyttiin siihen että radio tarvitsee oman orkesterin. Ensimmäinen soittajisto oli hyvin pieni eli 10-jäseninen. Ensimmäiset viisi soittajaa muodosti orkesterin vetäjäksi nimitetyn Erkki Lingon yhtye. Loput soittajat löydettiin panemalla sana kiertämään muusikkopiireissä, lehti-ilmoituksia ei ollut.

Töitä uudella orkesterilla riitti runsaasti, noin 11 tuntia ohjelmaa viikossa ja siihen päälle harjoitukset. Ohjelmien väliset odotusajat pidensivät päivää. Nauhoituksia ei ollut, vaan kaikki olivat suoria lähetyksiä. Ohjelmisto näin pienelle kokoonpanolle oli pääosin sovituksia ja valtaosan siitä muodostivat ooppera- ja operettisävelmät, rapsodiat, marssit, konserttitanssit jne. Kuitenkin myös sinfonian osia ja muuta haastavampaa musiikkia soitettiin alusta lähtien. Tiistaisin oli orkesterin ”oma ilta”, jolloin soi klassinen musiikki noin 45 minuutin lähetyksessä. Mainittakoon että 21.10.1927 oli Tshaikovski-ilta (ensimmäinen yhdelle säveltäjälle omistettu ohjelma) ja 30.10.1927 orkesteri esitti ensimmäistä kertaa kokonaisen sinfonian, joka oli Beethovenin ensimmäinen (olihan säveltäjän juhlavuosi).

Suomi oli ensimmäisiä maita, joissa perustettiin oma radio-orkesteri. Tanskassa toimii vuonna 1925 perustettu radio-orkesteri ja se on vanhin edelleen toimiva. Berliinissä oli aloitettu vuonna 1924, Virossa ja Tshekkoslovakiassa 1926. Muissa Euroopan maissa radioiden orkesterit perustettiin 1930-luvulta lähtien. 20- ja 30-luvun vaihteessa Suomessa aloitti toimintansa myös useampi paikallinen orkesteri, mm. Tampereella, Viipurissa ja Turussa. 69-jäseninen Helsingin Kaupunginorkesteri oli maan suurin ja sitä kuultiin radiossa varsin usein, vuonna 1926 15 kertaa ja 1927 18 kertaa.

Radio-orkesterin koko kasvoi hiljalleen: vuonna 1928 tuli kaksi soittajaa lisää ja sitten vuonna 1929 soittajien määrä nousi 21:een. Tuossa vaiheessa nimitettiin ensimmäinen ylikapellimestari (ja myös radion musiikkipäällikkö) Toivo Haapanen, jonka johdolla orkesterin ohjelmisto alkoi muotoutua yhä kunnianhimoisemmaksi ja radion musiikkiohjelmien ”tilkkutäkki” eli lyhyet soitot siellä täällä vaihtui pitkälti pitempiin konsertteihin.
Kuinka paljon radio-orkesterilla sitten oli kuulijoita? Vuonna 1928 Suomessa oli noin 70.000 radiolupaa eli siitä voinee laskeskella arvioita, kun muistaa että varmasti useampi henkilö oli kunkin radion äärellä.

Ensimmäiset kaksi vuotta radio-orkesteri soitti vain studiossa, mutta 29.10.1929 Haapanen johti yliopiston juhlasalissa orkesterin ensimmäisen julkisen konserttiesityksen. Ohjelmisto oli seuraava: Bachin konsertto kahdelle viululle ja orkesterille, Bachin Brandenburgilainen konsertto nro 3, Purcellin Fantasia sekä väliajan jälkeen Erkki Melartinin Intermezzo (tilausteos), Arthur Honeggerin ”Pastorale d’été”, Johan Halvorsenin ”Suite ancienne”. Melartin oli ensimmäinen säveltäjä, jolta oli tilattu kantaesitys radioon: hänen Divertimentonsa oli soitettu 17.10.1928.

Orkesteri Aleksanterin kadun studiossa vuonna 1927. Huomaa verhoilut sekä matto, joiden avulla haluttiin poistaa kaiku. (Kuvalähde: Yleisradion arkisto)

Teksti: Lauri Jaakkola

The Times antoi RSO:n Proms-konsertille neljä tähteä

The Times antoi RSO:n Proms-konsertille neljä tähteä

“Loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä” olivat sanat, joilla The Timesin arvostelija ylisti RSO:n Proms-konserttia Royal Albert Hallissa 26.8. ja antoi neljä tähteä.

The Times pitää juttunsa maksumuurin takana, joten kesti vähän aikaa ennen kuin edellinen juttu konsertin arvosteluista täydentyi The Timesin jutulla. Tässä suomennos jutusta, ja siihen pätee sama kuin aikaisempiin käännöksiin. Kannattaa lukea myös alkuperäinen englanninkielinen arvostelu, joka on kopioitu jutun loppuun.

The Times/Geoff Brown:

Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra/ Hieno orkesteri tarjosi loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä

★★★★☆

“En pysy Nicholas Collonin perässä. Yhtenä päivänä hän johtaa ilman nuotteja soittavan Aurora-orkesterinsa Beethoven-sinfonian esityksen. Seuraavana päivänä voi tarjolla olla Peppa Pigin Ensimmäinen konserttini tai muuta lasten musiikkia. Seuraavana päivänä Collon heiluttaa tahtipuikkoaan Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina – ensimmäisenä ei-suomalaisena orkesterin perustamisesta vuodesta 1927 lähtien. Ja seuraavana päivänä? Toivottavasti hän lepää.

Hän varmasti rakensi ohjelman tähän orkesterinsa kanssa tekemäänsä Proms-debyyttiin kollegiaalisessa hengessä. Encoret mukaan lukien kuulimme kolme Sibeliuksen, tunnetuimman suomalaissäveltäjän teosta. Viimeinen oli sulavan ihana esitys hänen Valse tristestään. Siinä Collon suoritti sulavia tanssiliikkeitä, jotka saattavat olla liian kesyjä Suomen pääministerille, mutta sopivat musiikkiin täydellisesti. Humoreski nro 4:n syke oli suruillinen ja tavallisesti niin rohkea Pekka Kuusisto esitti viulusoolon hellästi; esitys oli omistettu hänen edesmenneiden äitinsä ja veljensä muistolle.

Suurin teos oli Sibeliuksen Sinfonia nro 5. Jos kokonaisuus olisi ollut yhtä elastinen ja vahva kuin sen viimeiset soinnut, olisin päässyt seitsemänteen taivaaseen. Upeista tekstuureista ja fraseerauksista huolimatta jäi tunne, että Collon oli liian brittiläinen ja tarkkaili sinfonian karuja maisemia ja muuttuvia tunnelmia osallistumatta niihin täysin.

Muu musiikki oli englantilaista ja ranskalaista, soitettuna loistokkaasti, tarkasti ja herkästi, mikä osoitti, kuinka hieno sinfoniaorkesteri Collonilla on johdettavanaan. Debussyn La Mer oli erityisen silmiinpistävä, ja jokainen muuttuva tekstuuri hohteli jäisen kirkkaana osoittaen, että Debussyn meri oli tavallista lähempänä napapiiriä.

Suurempi yllätys odotti Vaughan Williamsin paimenidyllissä The Lark Ascending, joka ei ole ilmeisin teos Kuusiston kaltaiselle muusikolle. Hän onnistui upeasti, välitti kiurun huimat nousut ja kaarrokset pehmeällä pianissimolla, pienellä ja kauniilla, ja lumosi täyden Albert Hallin. Yhtä maaginen oli orkesterisäestys, joka keinutti lempeästi kiurun laulua.

Toinen brittiläinen teos oli Englannissa ensi-iltansa saanut Thomas Adèsin Märchentänze, alun perin sävelletty viululle ja pianolle, mutta nyt se tarjottiin nerokkaana orkesteriversiona, joka oli melko kaukana alkuperäismateriaalistaan ​​– vetisenä keittona, jossa kellui brittiläisten kansanlaulujen jäänteitä. Kuusiston ketterä virtuositeetti ilahdutti, mutta se ei estänyt kappaletta tuntumasta Adèsin peukaloiden heiluttelun hauraalta tulokselta. No, kai hänkin ansaitsee lepopäivänsä.

The Times: Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra

★★★★☆
I can’t keep up with Nicholas Collon. One day he’s guiding his Aurora Orchestra through a Beethoven symphony performed from memory. The next day the fare might be Peppa Pig: My First Concert, or some other children’s entertainment. The day after that, Collon could be waving his baton as the chief conductor of the Finnish Radio Symphony Orchestra — the first non-Finn to be so appointed since its foundation in 1927. And the day after that? I hope he rests.

He certainly programmed his Proms debut with the orchestra in a collegiate spirit. Encores included, we heard three works by Finland’s trophy composer Sibelius. The last was a meltingly lovely rendition of his Valse triste, with Collon executing suave dance moves that might be too tame for the Finnish prime minister, but suited the music perfectly. Humoresque No 4 carried a sad throb all of its own, with its violin solo most tenderly dispatched by the usually gutsy Pekka Kuusisto; the performance was dedicated to the memory of his late mother and brother.

The big item was Sibelius’s Symphony No 5. If the whole had been as tensile and strong as its closing string of slashing chords, I would have entered seventh heaven. Yet despite spruce textures and chiselled phrasings, the feeling remained that Collon was being too British, observing the symphony’s rugged landscapes and push-and-pull moods without fully participating.

The rest of the programme was English and French, played with a brilliance, precision and delicacy that showed what a fine symphony orchestra Collon has at his command. Debussy’s La Mer was especially striking, every shifting texture shimmering with an icy clarity indicating that Debussy’s sea lay closer to the Arctic Circle than usual.

A bigger surprise lay in store with the pastoral bliss of Vaughan Williams’s The Lark Ascending, not the most obvious piece for a maverick like Kuusisto. He nonetheless managed something stunning, conveying the lark’s soarings and twiddlings with a soft-grained pianissimo so tiny and beautiful that he had the packed Albert Hall under a spell. The orchestral accompaniment, gently cradling the lark’s song, was equally magical.

The other British work was the UK premiere of Thomas Adès’s recent Märchentänze, originally for violin and piano, but here offered with ingenious orchestral clothing rather wasted on its core material — a watery soup floating with the shredded remains of British folk songs. Kuusisto’s nimble virtuosity was a joy, but that didn’t stop the work seeming the flimsy result of Adès twiddling his thumbs. Oh well, I guess he also deserves his day of rest.

Kiitos jutun kopiosta Tuula Sarotie!

Teksti Airi Vilhunen

 

Brittiarvioita RSO:n Proms-konsertista 26.8. Royal Albert Hallissa

Brittiarvioita RSO:n Proms-konsertista 26.8. Royal Albert Hallissa

Ensimmäiset brittien twiitit heti RSO:n Proms-konsertin jälkeen 26.8. olivat innostuneita ja ylistäviä: ”WOW!!! Uskomaton BBC Proms tänä iltana Yle RSO:n ja Pekka Kuusiston kanssa. Henkeäsalpaava.” ”En ole koskaan kuullut Lark Ascendingiä soitettavan niin hienovaraisesti. Erittäin kaunista – koko konsertti oli upea.” ”Sibeliuksen viides oli upea. Mikä finaali tasapainottaen Lark Ascendingiä.”

Millaisin ajatuksin konserttien arvioivat sitten he, joilla tilaa oli enemmän kuin 140 merkkiä. Kokosimme tähän juttuun The Guardianin ja kahden kulttuurin nettilehden kriitikoiden arviot.

Kannattaa käydä lukemassa myös alkuperäiset tekstit, sillä amatöörikääntäjä on oikonut mutkia eikä paras suomenkielinen ilmaisukaan ole aina löytynyt. Jutut avautuvat  klikkaamalla englanninkielisiä otsikoita. 

The Arts Desk/Bernard Hughes:

Prom 52, Kuusisto, Finnish RSO, Collon review – fairytales, folksongs and a soaring lark

Bernard Hughes kuvaa arviossaan nettilehti The Arts Deskissä Pekka Kuusistoa vallattomaksi suomalaiseksi viulistiksi, joka on vastustamaton kahdessa toistensa vastakohtaisessa esityksessä. Hän kirjoittaa, miten opettajat tietävät, että meluisassa luokkahuoneessa ei pidä korottaa ääntä, vaan puhua hiljaa. ”Viime kausien aikana yleisön yskiminen on noussut äärimmilleen, joten karismaattinen suomalainen viulisti Pekka Kuusisto otti rohkean linjan soittaessaan Vaughan Williamsin The Lark Ascendingin niin pehmeästi kuin mahdollista – ja sali vastasi siihen hiljaisimmalla, haltioituneimmalla tavalla, minkä voin muistaa.

Hän kuvaa, miten on ollut tapana pilkata The Larkia niin kauan kuin se on ollut Classic FM -suosikkilistojen  kärjessä, mutta kuullessaan sen illan konsertissa hän hämmästyi. Vaikka teos koostuu pienimmistä, rajallisista musikaalista elementeistä, siinä on retorista voimaa. Hänen mukaansa Kuusisto totteli tarkasti paitsi Vaughan Williamsin dynamiikkaa myös hänen ohjeitaan soittamisesta (otelaudan yli) ja piti konserttitilan vallassaan. Kuusiston soundi oli yhtä aikaa hauras ja itsevarma. ”Oli ilo todistaa niin mestarillista tilan ja Royal Albert Hallin hallintaa, ja yleisö osoitti vastineeksi rakkauttaan.”

Kuusisto toisti tempun väliajan jälkeen hyvin erilaisessa kappaleessa, Thomas Adèsin Märchentänzen Englannin ensi-illassa. Hughesille Märchentänze osui kohdilleen, vaikka hän onkin varma, että se ei ole ollut kaikkien makuun. Hän näkee siinä Adèsin uutta rentoutta, jota hän kuuli myös Adèsin Dante-baletissa Covent Gardenissa tänä vuonna. ”Musiikki sopi täydellisesti myös Kuusiston folk-soundiin, brittiläiset sävelet kuulostivat melkein skandinaaviselta.”

Radion sinfoniaorkesteri oli rehevä, hyvällä tavalla meluisa nopeammissa osissa (mm. Arvid Larssonin ihastuttava kontrafagottisoolo) ja hillitty ja koskettava hitaassa toisessa tanssissa – vuoropuhelussa  sooloviulun ja klarinetin välillä Christoffer Sundqvist oli äärimmäisen liikuttava.

Arvostelija kehuu ohjelmaa houkuttelevaksi. Debussyssa Nicholas Collon löysi orkestroinnista yksityiskohtia, jotka eivät usein kuulu. Toisinaan tämä tapahtui Debussyn äänikuvalle ratkaisevan tärkeän äänen homogeenisuuden kustannuksella. Le mer oli soitettiin erittäin hyvin, erityisen tarkoituksenmukaisesti varsinkin toisessa osassa.

Myös Sibeliusta Hughes kehuu, varsinkin ensimmäistä osaa, jota hän piti mukaansatempaavana. ”Jos olisin nirso, ihmettelisin ääneen, oliko viimeisen osan, koko teoksen huipennuksessa aivan tarpeeksi loppuun saapumisen tunnetta, mutta soitto oli kauttaaltaan erittäin hienoa, ja Collonissa, RSO:n ensimmäisessä ei-skandinaavisessa ylikapellimestarissa, orkesterilla on kapellimestari, johon voi selvästi luottaa kansallissäveltäjän musiikin johtajana. Ja lisäosoituksena nöyryydestään – ja suomalaisesta ylpeydestä – Kuusisto liittyi soittamaan sinfonian osana orkesteria.”

Bachtrack/Mark Pullinger:

What larks! Pekka Kuusisto and the Finnish RSO at the Proms

Mitä leivosia! oli otsikoitu Mark Pullingerin arvostelu nettilehti Bachtrackissä. Tähtiä arvostelija antoi konsertille kolme.

Ensin hän kuvasi, miten Promseissa joskus näkee solistin siirtyvän oman esityksensä jälkeen kuuntelemaan konsertin loppuun katsomossa. Mutta Pekka Kuusisto, esiinnyttyään ensi molemmilla puoliajoilla ja soitettuaan koskettavan encoren kunnianosoituksena veljelleen ja äidilleen, hiipi soittamaan osaksi ykkösviulusektiota. ”Hän ei rentoutunut kaatamalla itselleen lasillisen vaan sen sijaan kaatoi sydämensä Sibeliuksen viidenteen sinfoniaan.”

Arvostelija kehui, miten vakuuttavasti Collon läpäisi suomalaisen orkesterin johtamisen sisäänpääsykokeeksi arvelemansa Sibeliuksen johtamisen. 5. sinfonia oli hänestä konsertin paras osio. Collonin tyyli on erittäin tarkka ja hän noukki partituurista paljon yksityiskohtia. Mitään ei liioiteltu; kontrabassohyökkäykset finaalin “joutsen”-teeman aikana eivät olleet liian iskeviä. ”Hienostunutta ja vakuuttavaa, joskaan ei aina selkäpiitä kihelmöivää tai monumentaalista.”

La Merin esitys sai arvostelijan epäilemään, että Suomenlahti on paljon tyynempi kuin se meri, jota Debussy ajatteli. ”Aamunkoitto tuntui enemmän vuoristolähteeltä, viileältä akvarellilta, jonka lämpeneminen kesti melko kauan. Jeux de vaguesissa oli runsaasti pointillistista tarkkuutta, ja vaikka muriseva kontrafagotti lupasi karua matkaa, meri tuntui harvoin vihaiselta.”

Kuusiston Lark Ascending oli epäsovinnainen, mutta Kuusisto ei olekaan tavanomainen viulisti. Suurin osa Vaughan Williamsin partituurista on merkitty pianissimona, mutta sävellys nousee joissakin kohdin forteen ja jopa fortissimoon. Kuusisto esitti sen kauttaaltaan kuin kuiskattuna, niin että Gallerian eli ylimmän kerroksen yleisöllä saattoi olla vaikeaa tunnistaa tätä kiurua. ”Rohkeasti erilainen vai omahyväinen? Riippui varmaan siitä, kuinka paljon esityksestä kuuli. BBC Radio 3 – tai Areenan eturivi – olisi ollut turvallisin paikka.”

Märchentänze oli enemmän Kuusiston tyyliä, mikä ei ole yllättävää, kirjoittihan Adès sen hänelle. Teos on omituinen ja omanlainen, ja siinä on paljon viittauksia kansanlauluihin – “ekstrovertti ja tuhma”, kuten viulisti kuvaili sitä ohjelmalehtisessä. ”Orkesterisäestys oli pirullisen monimutkainen, jossain vaiheessa Colon ohjasi soittajia sormillaan laskemalla, mutta oli myös ilon tunnetta: pubissa tanssiminen muuttui tokkuraiseksi ja humalaiseksi; kontrafagotin pieruvitsi; viulua soitettiin kuin banjoa. Ekstrovertti ja tuhma? Mitä leivosia!”

The Guardian/Andrew Clements:

Prom 52: Finnish Radio SO/Collon review – The Lark Ascending as elegy rather than rural idyll
The Finnish Radio Symphony Orchestra and violinist Pekka Kuusisto were efficient but ultimately underwhelming

The Guardianin Andrew Clements oli osannut odottaa, että Promsien ohjelmistossa olisi vuosipäivää viettävän Vaughan Williamsin yleisösuosikki The Lark Ascending, mutta hän yllättyi, että se oli juuri ylikapellimestari Nicholas Collonin johtamassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa ja että solistina oli suomalainen viulisti Pekka Kuusisto.

Hänelle Kuusiston esitys Vaughan Williamsista oli kohokohta muuten pettymykseksi muodostuneessa konsertissa. Kuusiston vetäytynyt, intiimi lähestymistapa, lähes ohuimmilla kielillä kehrätty improvisaatio sai teoksen näyttämään enemmän elegialta kuin maalaisidylliltä.

Thomas Adèsin Märchentänzea kriitikko kuvasi siistiksi teokseksi Kuusistolle. Adèsin hän toteaa yhdistelevän taitavasti brittiläistä kansanmusiikkia ja pukevan sen hehkuviin instrumentaaliväreihin.

Orkesterin panosta Clements moitti pikemminkin tehokkaaksi kuin luonteenomaiseksi ja Debussyn La Mer sekä Sibeliuksen 5. sinfonia olivat hänestä yhtä epäuskottavia. Finaalissa Debussy alkoi paljastaa todellista väriään sen jälkeen, kun aikaisemmat osat olivat tuntuneet melkein tunnustelevilta. Sinfonia ei hänestä tavoittanut minkäänlaista yhtenäisyyttä. Sen suurimmat hetket, ensimmäisen osan poikkeuksellinen siirtyminen scherzoksi; “Joutsenlaulun” majesteettinen ilmaantuminen finaalissa, vaikuttivat tyrmäävämmiltä kuin olisi osannut odottaa.

Clements antoi konsertille vain kaksi tähteä.

Kiitos Riitta Jalonen linkeistä twiitteihin ja pidempiin arvioihin.
Teksti Airi Vilhunen