Osmo Tapio Räihälän Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa voitti Tieto-Finlandian
Osmo Tapio Räihälän Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa on voittanut tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Lämpimät onnittelut siitä kirjoittajalle, jonka tunnemme myös säveltäjänä ja musiikkiaiheisten radio- ja tv-ohjelmien tekijänä.
Finlandia-palkittu kirja ilmestyi keväällä 2021 ja RSOn ystävät saivat kirjan ilmestyttyä ostaa sen jäsenhintaan kustantajalta.
Osmo Tapio Räihälä oli puhujana toukokuussa 2021 pidetyillä Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n Valtakunnallisilla orkesteripäivillä, ja hänen puheensa yhteyteen oli pyydetty kommenttipuheenvuorot. Toisen niistä esitti RSOn ystävien jäsen Lauri Jaakkola. Finlandia-palkinnon kunniaksi julkaisemme Lauri Jaakkolan ajatuksia Räihälän kirjasta. Jutun on voinut aikaisemmin lukea myös Lauri Jaakkolan omasta musiikki- ja kulttuuriaiheisesta blogista laurinmaa.blogspot.com.
”Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostava kirja, joka avarsi käsitystäni musiikin historiasta ja filosofiasta.” Mm. näin Lauri Jaakkola kirjoittaa Finlandia-voittajasta.
Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa on kiehtova otsikko taidemusiikkia ahkerasti kuuntelevalle, ja välillä tuon saman kysymyksen esittävälle ihmiselle. Nykymusiikkia kuuntelen pääasiassa innokkaasti ja kiinnostuneena, mutta toisinaan jokin sävellys menee niin sanotusti vaikeaksi. Miten hyvin Räihälä onnistuu vastaamaan otsikon kysymykseen tai toteamukseen, saako hän lukijan kiinnostumaan nykymusiikista ja ehkä suorastaan pitämään sen kuuntelemisesta? Kerron nyt miten minä koin tämän kirjan.
Räihälä lähtee liikkeelle musiikin historiasta ja sen erilaisista, välillä vallankumouksellisistakin muutoskohdista. Hän tekee muutaman tärkeän määrittelyn eli että puhutaan nimenomaan eurooppalaisesta musiikista ja että taidemusiikin (tai klassisen musiikin) tavoite on erityisesti musiikki itse. Hän toteaa myös pysäyttävästi: ”Klassinen musiikki loppui 1900-luvulla, kun tonaalisen musiikin kausi päättyi. Sen jälkeisestä musiikista voi käyttää parempaa nimitystä taidemusiikki.”
Osmo Tapio Räihälä toteaa olevansa synesteetikko eli hän näkee musiikin väreinä. Siitäkin syystä hän useasti vertaa kuvataiteen historiaa säveltaiteen historiaan ja ihmettelee, miksei sitä tehdä enemmän. Hän toteaa, että tonaalinen musiikki on esittävää taidetta, mutta1900-luvulla sekä kuvataide että musiikki siirtyivät kohti abstraktiota. Tärkeäksi tulivat (sointi)värit, rytmi, murretut harmoniat ja pienenpienet yksityiskohdat. Nykytaidemusiikin tärkeimmät asiat ovat sointipinnat, tekstuurit, yksittäiset äänet sekä ei-soittimelliset keinovarat, eli musiikin tärkeimmäksi asiaksi on muodostunut ääni.
Kirjoittaja käy läpi kysymykset “mistä syntyy taide” ja “mistä syntyy säveltäjä”. Varsin kiinnostavia osioita, ja varsinkin jälkimmäinen on Räihälän omaelämäkertana mainiota luettavaa. Säveltäjäksi päätyminen saattaa olla sattumien summa, mutta lopulta sen määrää sisäinen halu: Räihälä itse sanoo että hänelle päätös tulla säveltäjäksi ei ollut tietoinen vaan ikään kuin jo tehty.
Seuraavaksi kirjassa tutkitaan musiikin uudempaa historiaa: ensin dodekafonia, josta mainitaan, ettei Schönberg ollut aivan yksin asialla. Niin Arthur Lourié Venäjällä kuin dodekafonian ensimmäinen teoreetikko Josef Matthias Hauer päätyivät jo vähän ennen testaamaan tätä järjestelmää. Kuuntelin heidän sävellyksiään ja ne ovat todella kiinnostavaa hienoa musiikkia. Muitakin Räihälän teokseensa kirjaamia sävellyksiä ja säveltäjiä olen kuunnellut.
Pierre Boulez ja Darmstadtin koulukunta veivät nykymusiikkia tiukasti omaan suuntaansa ja ilmeisesti niin tiukkapipoisesti, että musiikkiyleisö alkoi tuntea tulleensa ylenkatsotuksi. Räihälän mielestä tässä piilee pääsyy siihen, miksi yleisö hylkäsi nykymusiikin.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi myös elektroninen musiikki vallata alaa taidemusiikissa. Karlheinz Stockhausen oli tässä tunnetuin kehittäjä. Mielenkiintoista sitten on, että popmusiikissakin tehtiin jännittäviä kokeiluja, joissa tultiin taidemusiikin alueelle. Esimerkkinä The Beatlesin kappale Revolution 9 vuodelta 1968 on melkoisen hurja teos.
Seuraavaksi hän vertailee jälleen kiehtovasti kuvataiteen kehitystä musiikin kehitykseen, mikä on kuvataiteen ystävän mieleen. Esimerkki vastaparista on Wassily Kandinskyn taide vastaan Schönbergin dodekafonia.
Käytyään myös viimeisimmät nykymusiikin trendit läpi kirjoittaja päätyy kysymykseen, miten nykymusiikkia pitäisi kuunnella. Hän toteaa, että ymmärtämisen yrittäminen ei välttämättä kannata vaan tärkeämpää on kokeminen: miten musiikki vaikuttaa. Innostaako se, herättääkö kiinnostuksen, yllättääkö myönteisesti? Musiikin aiheuttamat tuntemukset, myös fyysiset, kannattaa nekin ottaa huomioon. Hieno toteamus on, että musiikin kuunteleminen aktivoi enemmän aivoalueita kuin mikään muu inhimillinen toiminta (”yksi sävel kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa”).
Räihälä pohtii todella perusteellisesti nykymusiikin “vaikeutta” ja sitä, miksi sitä ei kuunnella. Suurin syy taitaa olla lainausmerkeissä “helpon” populaarikulttuurin valta-asema meidän ajassamme. Hän viittaa myös sivistystahdon heikentymiseen yhteiskunnassa ja siihen, että taidemusiikki on pudonnut marginaaliin mediassa ja yleensä julkisuudessa.
Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostava kirja, joka avarsi käsitystäni musiikin historiasta ja filosofiasta. Innostaako tämä teos sitten uusia ihmisiä kokeilemaan nykymusiikin kuuntelemista? Se on vaikeampi kysymys, mutta minua se ainakin innosti tutkimaan eri tyyppisiä sävellyksiä ja säveltäjiä. Kiitos hyvästä kirjasta!
Teksti
Lauri Jaakkola
