Mikko Ivars, RSO:n sellisti ja Hauhon musiikkijuhlien toinen perustaja kirjoittaa, mistä kaikki alkoi ja millaista on festivaalin järjestäminen oman muusikon työn ohella. Tänä vuonna Hauhon musiikkijuhlat järjestetään 4.-8.heinäkuuta ja jo 16.kerran.
Aloitin taipaleeni Radion sinfoniaorkesterin sellistinä kevätkaudella 2003 siirtyessäni Kansallisooperan orkesterimontusta kuuden vuoden työrupeaman jälkeen hieman toisenlaiseen työpaikkaan. Tämä kyseinen ajankohta oli työnantajan vaihdoksen lisäksi siinäkin mielessä merkittävä, että olin edellisenä kesänä tullut järjestäneeksi ensimmäistä kertaa nelipäiväisen musiikkifestivaalin yhdessä vanhan ystäväni ja RSO-kollegani Olli Kilpiön kanssa.
Kun Hauhon musiikkijuhlat päätettiin perustaa syksyllä 2001, ei sen kummempaa viisivuotissuunnitelmaa tehty (viisitoistavuotissuunnitelmasta puhumattakaan…). Kunhan päätettiin konkretisoida useita kertoja opiskeluvuosien aikana esiin pulpahtanut idea omasta festivaalista kesäpaikkakunnallamme Hauholla. Nyt viittätoista festivaalia myöhemmin Hauhon musiikkijuhlista on muotoutunut osa Suomen ja varsinkin Kanta-Hämeen kulttuurikesää ja erityisesti omaa muusikon arkea – vaikka toisinkin olisi varmasti voinut matkan varrella käydä.
Hauhon musiikkijuhlien pääpaikka on kaunis Hahkialan kartano.
VÄHÄN TAUSTAA
Hauho on aina ollut tärkeä osa omaa elämääni – ja kun tutustuimme Ollin kanssa 1980-luvun alussa, kävi ilmi että näin on asia myös hänen kohdallaan. Itse olin viettänyt kesämökillä kaikki kesäni tuohon asti ja kun tapasimme tuoreina musiikkiluokkalaisina Hyvinkäällä, tuli ilmi että Ollinkin perhe oli juuri hankkinut kesämökin saman vesistön ääreltä. Yhdeksänvuotiaalle tieto uuden kaverin seurasta loputtomalta tuntuvien kesälomien aikana ei ollut mikään pieni juttu, ja Hauhon maisemissa tulikin sittemmin vietettyä paljon aikaa myös tulevan muusikko- ja festivaalikollegan kanssa.
Ensimmäisen kerran “Hauhon musiikkijuhlat” -sanapari mainittiin joskus 90-luvulla, kun olimme päässeet festivaalielämän makuun aluksi musiikkileireillä, mestarikursseilla ja varsinkin Virtuosi di Kuhmo -kamariorkesterin kanssa kierrellessämme vähän ulkomaillakin. Muutamia vuosia myöhemmin päätimme aiheen säännöllisesti pulpahdeltua pintaan sitten tarttua toimeen ja kokeilla siipiämme tapahtumajärjestäjinä.
Ensimmäinen tapahtuma heinäkuussa 2002 onnistui yli odotuksien ja myös mittakaava laajeni ensimmäisistä varovaisista luonnoksista heti kättelyssä nelipäiväiseksi festivaaliksi. Vaikka budjetti oli olemattoman pieni, upeat kollegamme ja ystävämme kuitenkin halusivat tulla esiintymään Hauholle palkkioiden vaatimattomuudesta huolimatta. Vielä näin jälkikäteen suuren suuri kiitos mm. Uusi Helsinki-kvartetille, Anu Komsille, Naoko Shibayama-Aarniolle, Ismo Eskeliselle, Ralf Gothónille sekä Elina Vähälälle ja muille Virtuosi di Kuhmon jäsenille!
Näin jälkikäteen ajateltuna muutamaa vuotta aiemmin eteen tullut Virtuosi di Kuhmon itsenäistyminen Kuhmon kamarimusiikin organisaatiosta oli ratkaiseva tekijä; olimme nimittäin saaneet orkesterin pyörittämisestä arvokasta kokemusta ja tiesimme jo jonkin verran erilaisista budjetoinneista, työnantajavelvoitteista, apurahahakemuksista ym. asioista, mitkä ei-taiteilijoille ovat ehkä itsestään selviä. (Aihepiiriin liittyen; olen muuten ollut jo pidempään sitä mieltä että taideyliopistosta valmistuakseen pitäisi opiskelijalla olla takanaan kokemusta edes yhden pienen konsertin järjestämisestä alusta lähtien. Kokemus on myös osoittanut, että helpoimpia taiteilijavieraita ovat ne, jotka ovat festivaalia joskus johtaneet – vastaukset kysymyksiin tulevat yleensä minuuteissa. He kun omakohtaisesti tietävät, kuinka paljon se helpottaa kysyjän/järjestäjän elämää.)
Hahkialan kartanon sali on yksi konserttipaikoista.
FESTIVAALITOIMISTO EDELLEEN OLOHUONEEN NURKASSA
Nyt vuonna 2017 Hauhon musiikkijuhlien organisaatio on itseasiassa hyvin samanlainen kuin vuonna 2002. Talvikauden aikana asioiden etenemisestä vastaavat edelleen perustaja-johtajat Ivars & Kilpiö, ja ainoastaan festivaalin lähestyessä tuotantoassistenttimme ja lavajärjestäjämme astuvat mukaan remmiin. Myöskään sen kummempaa päämajaa ei Hauhon musiikkijuhlat ole hankkinut, vaan asiat hoituvat edelleen kotioloista. Onneksi kuitenkin tietokoneet ovat pienentyneet (ja halventuneet..) ja pilvipalvelut mahdollistavat eri asioihin reagoimisen käytännössä mistä tahansa.
Olisi valheellista väittää, että muutaman rautaisen ammattilaisen 24/7 miehittämä festivaalitoimisto ja tuhdisti lihaisampi budjetti eivät kiehtoisi, mutta rahallisen korvauksen sijasta vuosien varrella on tullut toisaalta opittua paljon yleissivistäviä taitoja, mistä on kiistämättä hyötyä elämässä – puhumattakaan “worst-case scenariosta” missä sellon ääressä leivän ansaitseminen olisikin syystä tai toisesta mahdotonta.
Hieman omista keikkakiireistä riippuen, myöskään festivaalin parissa vietettävä työaika ei välttävättä sijoitu kaikkein tuottavimpaan kohtaan päivästä. Kun apurahahakemus, ohjelmanjulkaisu tms. sattuu kohdalle täytyy tietokone avata aamun RSO-harjoituksen ja sen jälkeisen oman treenailun jälkeen hyvinkin myöhään illalla. Toisaalta taas uusintakonserttien päivät tarjoavat mahdollisuuden työskennellä asian parissa onneksi välillä myös virka-aikaan – kenraaliharjoitusta kun ei näinä päivinä ole.
Festivaalimme syntyaikoihin vierailimme Sheffieldissä “Music in the Round” -festivaalilla Virtuosien kanssa ja muistan elävästi perustajan, edesmenneen Lindsay-kvartetin primaksen Peter Cropperin kertomuksen siitä, miten hän yksin alkuaikoina hoiti kirjanpidot, tiedottamiset, roudaukset – käytännössä kaiken. Tämä on mielessäni edelleen arvokkaana muistona ja ajattomana vertaistukena.
Hauhon ja RSO:n muusikoita. Festivaalijohtajat Mikko Ivars 1. vasemmalla ja Olli Kilpiö 3. vasemmalta.
TEEMA VUONNA 2017 – “VIIHTYKÄÄ”
Liekö ensimmäisen festivaalivuoden peruja, kun hattu kourassa kyselimme esiintyjiä festivaalillemme, mutta edelleenkään emme alleviivaa erityisiä vuosittaisia teemoja ohjelmaa suunnitellessamme vaan lähdemme liikkeelle esiintyjävieraidemme toivesta ja ideoista. Koska kesä on monen muusikon kiireisintä esiintymissesonkia, näemme mielekkäämpänä sen, että Hauhon musiikkijuhlilla esiintyvä taiteilija voi itse ehdottaa haluamaansa ohjelmaa, joka ajankohtaan sopii. Muutenkin yksi henkinen kulmakivemme on se, että taiteilijavierastamme ei kuluteta loppuun, vaan hän voi nauttia ajasta Hauholla; ehtii kollegoiden konsertteihin, hieman ulkoilemaan, lepäämään tai mitä parhaaksi katsookin. Mielestämme uuvuttavia työleirejä on jo muusikkojenkin maailmassa riittävästi.
Taiteilijan huomioivaan ohjelmistosuunnitteluun liittyvät myös kokemukseni Virtuosi di Kuhmon aktiivisimmilta ajoilta: Monet festivaalit halusivat aina uudelleen tiettyjä samoja, kuluneitakin kappaleita, vaikka olimme omaa genreämme tutkineet paljonkin ja löytäneet jousiorkesterikirjallisuudesta lukuisia harvinaisempia helmiä. Bachin kaksoiskonsertolla ja romanttisilla serenadeilla kuitenkin usein mentiin – ja teoksethan ovat toki loistavia, mutta esiintyjät olisivat ehkä olleet motivoituneempia, jos vähän uusiakin mausteita olisi ollut konsertin ohjelmassa. (Näin RSO-vertauksena; Sibeliuksen kakkosta ja Finlandiaa on toki hienoa soittaa, mutta onneksi kiertueillamme on huomattavasti laajempaakin ohjelmistoa vietävänä ulkomaille.)
Koska onneksemme olemme saaneet kerättyä festivaalillemme hyvinkin uskollisen kuulijakunnan, on Hauholla myös mahdollista kaivella arkistojen kätköistä unohduksiin jääneiden säveltäjien teoksia konserttiohjelmiin. Varsinkin niissä konserteissa, missä itse esiinnyn, soitan mieluusti esim. IMSLP-nuottikirjastoapenkomalla ja internetiä ylösalaisin kääntämällä löytyneitä kuriositeetteja. Vinkkinä: Jos käytettävissä on hieman epätavallisempi instrumenttiyhdistelmä (esim. kaksi alttoviulua + sello), pääsee nopeammin luetteloita läpikäydessä kaikkein tunnetuimpien säveltäjien ohi esim. Johann Nepomuk Hummelin,Ulvi Cemal Erkinin tai Egon Kornauthinteosten pariin.
MAANTIETEELLISTÄ HIENOSÄÄTÖÄ JA NUORTEN TUKEMISTA
Kuluneiden vuosien varrella Hauhon musiikkijuhlat on jonkin verran kasvanut sekä laajuudeltaan että varsinkin vaikutusalueeltaan. Alkuvuosina konsertoimme pelkästään Hauholla, mutta totesimme parin vuoden jälkeen, että yleisöpohja on ehkä kuitenkin aavistuksen suppea niin monelle konsertille pienehkössä pitäjässä. Siispä aloitimme uusien konserttipaikkojen etsimisen lähiseuduilta, Hattulasta Hämeenlinnaan ja Rengosta Lammille. Rengon Pyhän Jaakon kirkko onkin sittemmin vakiintunut avajaiskonserttimme pitopaikaksi – kiitos muuten RSO:n intendentin Tuula Sarotien joka tästä hienosta Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin varrella olevasta kirkosta vinkkasi! Hauhon kirkon ja “kotipaikkamme” Hahkialan Kartanonlisäksi Hauhon musiikkijuhlien konserteista voi nauttia siis Rengossa ja Hattulassa. Tänä vuonna kuitenkin nähdään tuleeko Lammin Turvantalosta lisäys vakituisten konserttipaikkojemme joukkoon.
Maantieteellisen evoluution lisäksi tärkein Hauhon musiikkijuhlien kehitysaskel oli “Nuori Taiteilija“-valintojen aloittaminen vuonna 2010. Kipinä lähti oikeastaan pääyhteistyökumppanimme – silloisen Kantapankin, nykyisen Oma Säästöpankin taholta. Heidän tuellaan kehitimme ajatuksen kutsua vuosittain aikuisikänsä kynnyksellä olevia erityisen lahjakkaita nuoria muusikkoja esiintymään Hauhon musiikkijuhlille. Halusimme antaa myös nuorille vieraillemme vapaat kädet ohjelmistovalintojen suhteen – useinhan tuonikäisen muusikon esiintymiset on suureksi osaksi rakennettu kilpailuihin tai tärkeisiin tutkintoihin valmistautumista varten. Omasta kokemuksestakin muistan, että näistä konserttiohjelmista saattoi tulla hyvinkin eriskummallisia, kun ohjelmassa saattoi olla etydi, virtuoosikappale, pari osaa pakollista Bachin soolosarjaa sekä päälle sonaatti tai konsertto pianosäestyksellä. Halusimme ainakin antaa mahdollisuuden soittaa esimerkiksi vähemmän teknistä osaamista mittaavaa mutta enemmän nuoren taiteilijan muusikkoutta esiin tuovaa repertuaaria. Tosin vuosien varrella on kuultu kyllä siitä huolimatta melkoisia taituruudennäytteitä!
Hauhon Musiikkijuhlilla viihtyvät myös muusikot.
MAKASIINIKLUBIN JÄLKEEN LOMA HÄÄMÖTTÄÄ
Oma kesänvietto on muototutunut väistämättäkin tämän pienen harrastuksen ehdoilla. Alkukesä sujuu RSO-kauden loputtua uusia teoksia valmistellessa sekä puhelimen ja tietokoneen parissa. Kesäkuulle tulee useimmiten myös ajoitettua muut “kesätyöt”; hyvän alkulämmön Hauhoa varten saa esimerkiksi edellisviikolla Porvoosta Avantin Suvisoitosta. Viime aikoina kesäkuuhun on osunut myös muita konsertteja, esim. Aino Ackté -konserttisarjassa Kallion kirkossa, KuruFestillä Ylöjärvellä ja tuoreimpana “Kamarimusiikkia Lohjansaaressa“- kesäkonserteissa.
Perinteisesti oma lomakauteni alkaa kutakuinkin parikymmentä tuntia Hauhon musiikkijuhlat päättävän Makasiiniklubi-konsertin jälkeen, kun sirkus on saatu purettua. Kauas ei tarvitse kuitenkaan siirtyä Hahkialan maisemista, riittää että kurvaa kymmenisen kilometriä omalle kesämökille. Tänä kesänä tosin teen lenkin Sonkajärven kautta – pistäydymme siellä soittamassa osin samaa ohjelmaa kuin Hattulan kirkossa pari päivää aiemmin.
Lomailu kuluu mökkiä ylläpitäessa ja siitä vähän nautiskellenkin. Myös yksi useiden RSO-kollegoiden harrastuksista, eli pyöräily kuuluu osana lomanviettoon. Yksi päivä pitää kuitenkin viettää heinäkuussa laskuja maksellen sekä festivaalia asetellessa “hibernate”-tilaan. Hetken toivuttua alkaa kuitenkin taas mieleen juolahdella ideoita tulevista ohjelmista, joita sitten syksyn kuluessa aletaan valmistella.
Hauholle on aina ollut mukavaa kutsua hienoja Radion sinfoniaorkesterin kollegoita esiintymään; vuosien varrella heitä onkin vieraillut festivaalillamme aikamoinen joukko. Toivottavasti siis näemme tulevaisuudessa myös paljon RSO:n ystäviä Hauhon musiikkijuhlien konserteissa – tulkaa rohkeasti juttelemaan, kerromme Ollin kanssa mieluusti lisää tunnelmistamme ja kaikesta mikä mahdollisesti Hauhon musiikkijuhlien pyörittämisessä kiinnostaa!
Hauhon musiikkijuhlista löytyy lisää tietoa osoitteesta www.hauhofestival.fi ja suoraan tästä linkistä (klik)
Kesäkuussa 2017
Mikko Ivars
Juhlien päätyttyä ehtii festivaalijohtajakin nauttia kesämökin maisemista. Kuva: József Hárs
Valitseeko ihminen musiikin, vaiko musiikki ihmisen? On varsin usein nähtävissä, että lahjakas, motivoitunut ja ahkera musiikinharrastaja päätyy ammattimuusikoksi, ja ammatinvalinta on ollut selkeää paljon aiemmin, kuin useimmilla samanikäisillä. Muusikon todellisuutta määrittää vuorovaikutus musiikin, oman soittimen ja toisten muusikoiden kanssa, ja tämä todellisuus on alkanut rakentua usein jo aivan oman identiteetin muotoutumisen alkumetreillä. On vaikea erottaa, missä kulkee minän ja muusikkoidentiteetin rajat, koska ne kietoutuvat jo kasvaessaan tiiviisti yhteen kuin puun juurakko. Muusikon identiteetti on vahvasti kehollinen, onhan keho oleellisin työkalumme. Instrumentti on kuin kehon jatke, eikä soitin soi yksin kotelossaan, mikäli yhteys muusikon kehoon on poikki.
Ammatissa toimiessaan muusikko ei pääse välttämättä aina vaikuttamaan siihen, mitä, milloin ja miten soitetaan, jolloin taiteilu oman mukavuusalueen ulkopuolella on ajoittain tavallista. Ammattimuusikon mentaliteettiin sisältyvät usein vahvat musiikilliset näkemykset, pyrkimys itselle korkeimpaan mahdolliseen kvaliteettiin sekä omaan uraan liittyvät tavoitteet. Näiden mentaliteetissa olevien tekijöiden ja ulkoisten työelämän vaatimusten yhteensovittaminen ei aina ole kivutonta, kun jännitteitä luovat aikataulupaineet, alan kilpailu, muusikon omat henkilökohtaiseen muusikkouteen liittyvät haasteet sekä monenlaiset sosiaaliset tekijät.
Kehollisuus mielletään usein suoraviivaisen fyysisiksi toiminnoiksi, vaikka siihen kilpistyy koko ihmisenä olemisen ihme. Mitä kaikkea kannamme kehossamme mukana, kun toimimme muusikon työssä? Emootiot, kuten ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmennys ovat aina myös neurofysiologisia tiloja, joissa on kehollinen ilmiasu. Muusikon kehollisuus kätkee sisäänsä valtavan määrän tunteita ja ajatuksia sekä reaktioita, joita arjen hektisyys ja elämäntilanteet herättävät. On yksilöllistä, kuinka voimakkaasti yksilö ne kokee, tai arvottaako ne myönteiseksi vai kielteiseksi omalla kohdallaan, koska taustalla vaikuttavat aina synnynnäinen temperamentti, persoonallisuus ja aiemmat elämänkokemukset. Lisäksi ihmisten geneettinen pohja on yksilöllinen, johon ympäristötekijät vaikuttavat herättäen tai sammuttaen geenien ilmenemistä.
Muusikon työhön liittyy valtavasti fyysistä ja henkistä ponnistelua. Soittamista voi ajoittain olla hyvinvoinnin kannalta liikaa, eikä kaikissa tilanteissa lavalla tunne olevansa kuin kala vedessä. Kun orkestereissa ja kamariyhtyeissä erilaiset persoonallisuudet ja elämäntarinat kohtaavat, ei aina voida välttyä jännitteiltä ja vuorovaikutusongelmilta. Orkesterit ovat hierarkkisia työyhteisöjä, ja näkyvien hierarkioiden sisällä voi olla myös näkymättömiä sisäryhmiä, jotka määrittävät monen muusikon todellisuutta. Kun suuri osa ajasta soitetaan yhdessä, on luontevaa, että myös sosiaaliset suhteet rakentuvat pitkälti muusikoiden keskuuteen.
Moni muusikko kärsii uransa aikana erilaisista rasitusvammoista, ja joidenkin kohdalla ura saattaa olla pitkään tauolla tai jopa katketa kokonaan. Vammautuminen on aina muusikolle henkisesti erittäin kuormittavaa ja identiteettiä horjuttavaa. Voi olla valtavan kivuliasta siirtyä sivuun seuraamaan, kun muut jatkavat työtään muusikkoina, eikä itse voi olla mukana. Musiikin tekeminen ympärillä jatkuu kuten aina ennenkin, ja kontrasti omaan ulkopuolisuuteen voi olla joskus viiltävä. Vammautuneen muusikon mielessä saattaa pyöriä erilaiset syytökset siitä, ettei osannut tehdä ajoissa ratkaisevia huomioita kunnostaan, hakea juuri sitä oikeanlaista hoitoa ja löytää juuri sitä oikeaa auttavaa henkilöä tilanteeseen, tai ettei harjoitellut riittävästi ja oikealla tavalla. Mielessä saattaa pyöriä monenlaiset heikkouden ja epäonnistumisen tunteet ja kokemus siitä, että kukaan muu ei ole ollut näin hankalassa tilanteessa. Rasitusvamman myötä muusikko usein käpertyy itseensä tarkkailemaan kehoaan ja vikojaan, sekä murehtimaan tulevia töitään, joka on koko elämänsä musiikille antaneelle ihmiselle mitä luonnollisin tapa reagoida.
Muusikko on kehollisuudessaan vahvasti myös psyykkinen ja sosiaalinen olento, ja se kuuluu ihmisyyteen yli kaikkien ammatillisten tai kansallisten rajojen. Vaikka olemme hioneet ammatillista osaamistamme pienestä pitäen, emme koskaan ole siitä inhimillisestä osastamme vapaita, että meihin vaikuttavat myös psyykkiset tekijät ja sosiaalinen ympäristö. Jos ihminen pelkää, hän suojaa itseään. Uhka voi olla todellinen tai kuviteltu, mutta vanhat aivojen osamme reagoivat aivan vastaavasti kuin muinaiset esi-isämme nähdessään petoeläimen viidakossa. Osa tätä “taistelu ja pako” -reaktiota voi olla myös jähmettyminen, jolloin ihminen käpertyy sisäänpäin suojellakseen itseään. Pelko ja suojautuminen voivat tuoda muusikolle monenlaisia ergonomisia haasteita, mikäli keho ei voi liikkua vapaasti ja soljuvasti.
Voimme opetella tunnistamaan ajatuksia ja tunteita myös kehossamme ja lähentyä hyväksyvästi niiden huomioiden kanssa. On tärkeää tiedostaa, minkälaisia viestejä kehomme antaa, jotta voisimme oppia tuntemaan itseämme kokonaisuutena paremmin. Osana ammattitaitoa jokaisella ammattimuusikolla olisi tärkeää olla “mentaalinen työkalupakki”, josta osaisi ammentaa mielekkäitä menetelmiä omaan harjoitteluun, rentoutumiseen, konsertteihin valmistautumiseen ja tasapainoisen vireystilan löytämiseen esitystilanteissa. Oleellista muusikolle on kyky osata olla myös yksin ja rauhoittua harjoitteluun keskittyneesti, jopa sietää harjoitteluprosessin tuomia epävarmuuden tunteita.
Vaikka on tärkeää kehittää omaa henkilökohtaista ammattitaitoaan ja mentaalista työkalupakkiaan läpi elämän, emme kuitenkaan voi ummistaa silmiämme siltä, että olemme osa muusikkoyhteisöä vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ihminen suuntautuu luonnostaan sosiaalisesti toisia ihmisiä kohti, aivan kuten kasvit kurottavat valoa kohti. Kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson kuvasi kehollisuuden psykologista ja sosiaalista ulottuvuutta hienosti kirjassaan Näkymätön lapsi. Tarinan lasta, Ninniä, oli vähätelty ja kohdeltu sosiaalisesti kaltoin. Hänen kehollinen olemuksensa alkoi pikkuhiljaa hävitä näkymättömiin ja hän lakkasi täysin puhumasta. Hänet tuotiin Muumitaloon olomuodossa, jossa muut saattoivat ainoastaan nähdä ja kuulla hänen kaulassaan roikkuvan pienen tiu’un. Muumiperhe otti Ninnin luokseen asumaan ja alkoi osoittaa lapselle erityistä huolenpitoa ja myötätuntoa. Ninni alkoi pikkuhiljaa tervehtyä Muumiperheen turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä, hänen puheäänensä palasi vähitellen, ja ruumiinosa kerrallaan palasi näkyväksi jälleen.
Vaikka Näkymätön lapsi on fiktiivinen kertomus, on samankaltaisella ilmiöllä tieteellisessä tutkimuksessa annettu nimi: sosiaalinen tai psykologisista syistä johtuva kipu. Aivojen funktionaalisissa kuvantamistutkimuksissa on onnistuttu havaitsemaan, että kärsimystä aiheuttavat tunnekokemukset muokkaavat aivotoimintoja ja paikantuvat samoille aivoalueille kuin fyysinen kipu. Keholla on muisti, johon tallentuvat myös hylkäämisen ja sosiaalisen ulkopuolisuuden aiheuttamat kipukokemukset, sillä aivoihin jää niistä oppimiskokemuksen kaltainen jälki. Voidaan pohtia, että myös aikuinen voi yhteisössään kokea ulkopuolisuutta, sosiaalista ja psyykkistä kipua, mutta oirehtia fyysisesti. Muusikoiden rasitusvammat on ilmiö, jossa olisi hyvä ottaa huomioon, että oireen fyysisellä ilmiasulla saattaa olla taustalla myös psyykkistä ja sosiaalista kipua. Tutkimukset antavat myös viitteitä siitä, että vahva yhteisön sosiaalinen tuki voi auttaa kestämään kipua paremmin ja nostaa ihmisen kipukynnystä.
Osaisimmeko lisätä ammatilliseen olemukseemme myös valoa, myötätuntoa ja empatiaa kollegoitamme kohtaan? Nähdä lähellämme sen ihmisen, joka käpertyy varjoon ja antaa myötätuntoa sille, joka painiskelee erilaisten ammatillisten haasteiden kanssa. Oikeita sanoja ei tarvitse olla, riittää että osaisimme antaa myötätuntoisesti hetken elämästämme toiselle, näkisimme toisen ponnistelun ja kivun. Lamauttavinta ihmiselle valoon suuntautuneena olentona on varjoon jääminen, arvostuksen ja yhteisöllisyyden kokemuksen puuttuminen. Lopulta muusikoiden yhteistyö kristallisoituu mielestäni kysymykseen, kuinka voin luoda ympärilleni niin turvallisen ilmapiirin, että kukin uskaltaisi antaa musiikillisesti parastaan.
Pauliina Valtasaari
viulisti, Musiikin Maisteri ja tohtorikoulutettava (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia)
Blogiteksti on aikaisemmin julkaistu Taiteilijoiden psyykkinen valmennus -sivustolla
RSOn ystävien Viipurin matkaan sisältyi musiikkia ja nähtävyyksiä.
Miksi halusin mukaan Viipurin matkalle? Pari vuotta Alvar Aallon kirjastoa nuorempana olen kuullut siitä ja nähnyt vanhoja valokuvia. Nyt saisin nähdä sen restauroituna vihdoinkin. Suvussani ei ole viipurilaisia, mutta jotakin tekemistä meillä on ollut sikäläisten kanssa. Kirjailija Kai Linnilä kertoi meidän molempien isoisien pyytäneen Otto-Iivari Meurmania suunnittelemaan lapsuuden kotikyläni Kiuruveden asemakaavan, jonka toteuksen johti geodeettisetäni. Meurman oli Viipurin asemakaava-arkkitehti 1918-1937. Isoisäni kuoli 1934, joten Meurman teki asemakaavoja Viipurin aikoinaan myös muille paikkakunnille. Meurman yöpyi mummulassani – maaseudulla ei ollut hotelleja siihen aikaan.
Oululainen äitini oli 1930-luvun alussa kesällä Viipurin Tanhuvaarassa voimistelukursseilla. Samaan aikaan oli isäni sotaväessä Perkjärvellä. He eivät kuitenkaan vielä tavanneet siellä. Äidin kehotuksesta isäni sisar, nyt 96-vuotias tätini, oli Tanhuvaarassa elokuussa 1939. Alle kaksikymppiset koulutytöt asuivat Pappilanniemen liikuntaopistossa kuin internaatissa. Heitä oli kielletty ankarasti menemästä illalla kaupungille. ”Me karkasimme ikkunasta. Onneksi”, sanoi tätini, sillä se oli viimeinen kurssi. Pyöröhirsinen rakennus paloi sodassa; opisto jatkoi toimintaansa Savonlinnassa.
Näillä eväillä olin siis Viipurissa nopealla nykyjunalla. Hotelli Viktorialla on ”likietuinen” sijainti. Aulan ikkunasta näkyi Viipurin linna veden yli. Kun ”kiiruhdimme” jäisen torin poikki kohti Kauppahallia jäi Pyöreä torni torin vasemmalle laidalle kauemmaksi. Kauppahallin runsaudensarvi vihanneksia, hedelmiä, leipää ja mm. pellavaa oli uskomattoman erilainen verrattuna Neuvostoliiton aikaan.
Viipurin kauppahallin näkymää ja tarjontaa.
Kirjasto valmiina konserttiin. Jo katosta näkyy, kuka on suunnitellut Viipurin kirjaston.
Bussi vei meidät puiston reunalle, jossa ohitimme ensin Jussi Mäntysen Hirvi-patsaan ja sitten näimme Alvar Aallon kirjaston rauhoittavan puhtaana; olimme ajaneet vanhojen ”meidän aikaisten” talojen ohi. Niiden rappaus hilseili pahasti. Kuuntelimme ensin pienen konsertin puiston puoleisessa salissa. Korokkeella odotti valkea flyygeli, kapean salin lattia oli täynnä istuimia, kuin Aallon mööpelinäyttelyssä; topattua, selkänojallista ruokapöydän tuolia ja 3-jalkapallia. Jokaikinen kirjaston tuoli oli kerätty sinne. Yllämme aaltoili kuulu paneloitu Aalto-katto. Saimme kuulla suomalaista piano- ja viulumusiikkia: Melartinia, Kuulaa ja Sibeliusta. Katselin ikkunaseinän läpi puistomaiseman yli funkistaloriviä ja tuntui siltä kuin olisin ollut Töölössä.
Viipurin kirjasto ja aaltoileva kaide, jonka suunnittelija on helppo tunnistaa.
Sitten kirjaston puolelle. Kaikki oli entisöity; kattoikkunoiden valo ei riitä aina, varsinkaan talvella. Niinpä siellä paloi lisäksi oudon näköisiä lamppuja. Missään en muista nähneeni tyypillisiä Aallon valaisimia. Massiivipuinen kaide kaartui upeasti tukien siirtymistä tasolta toiselle. Oliko pahvinen kortisto asiakastietoja varten vai restauroituja; kyllä siellä tietokoneita näkyi näppäiltävän. Naisten huoneessa oli mahdotonta puuteroida nenää – ihan kirjaimellisesti! Olen kitistynyt ehkä 167-senttiseksi, mutten nähnyt peilistä kuin nenänvarteni. Nykyistä suurempien kaakelilaattojen ylimmän rivin olisi voinut purkaa pois, jotta leveälle ulottuva peili olisi saatu alemmaksi. Huulia ei nähnyt maalata.
Illalla olimme RSO:n konsertissa – ilmeisesti vanhassa teatterissa. Orkesteri oli typistetty, jotta soittajat mahtuisivat instrumentteineen pienelle näyttämölle. Hyvä, etteivät reunimmaiset viulistit tippuneet yleisön joukkoon. Ohjelmisto oli muuttunut moneen kertaan jo ennen matkaa. Konsertin jälkeen arvailimme, että ensimmäinen kappaleen oli säveltänyt Pietarissa syntynyt Ernest Pingoud, toisen kappaleen Väinö Raitio ja kolmas oli tuttu BeethoveninEroica.
Olen ollut koko ikäni Yle Radio 1:n kuuntelija sillä isäni osti äidille ja minulle yhteiseksi ( minulle ensimmäiseksi) joululahjaksi radion. Sieltä opin lausumaan myös hugenottinimen Pingoud (Pään Guu). Joidenkin tietojen mukaan Pingoud olisi syntynyt 14.2.1887, joten vietimme hänen 130:ttä syntymäpäiväänsä Ystävänpäivänä 2017, toiset tiedot taas ilmoittavat syntymäpäiväksi 14.10.1887. Äitinsä puolelta Pingoud on sukua saksalaistaustaisille Sesemanneille. Tampereella on juuri avattu naistaiteilijoiden näyttely. Yksi heistä on Elga Sesemann. Serkku varmaankin.
Toisena matkapäivänämme kävimme Uno Ullbergin Taidemuseossa, joka on nykyään Eremitaasin filiaali. Ylväs rakennus! Kiertäviä näyttelyitä Pietarista. Naiviudessani luulin näkeväni edes joitakin aarteita Eremitaasin yltäkylläisyydestä, mutta ei. Muisteltiin Suurta isänmaallista sotaa, jonka Napoleon hävisi. Akvarelleja ja piirroksia – kuin Tolstoin Sota ja rauha -teoksen kuvitusta sekä Kutusovin ja muiden venäläisten sotapäälliköiden esineitä. Ihanin oli voittaneen armeijan kenraalin musta päähine, jota koristi upea harmaa ”höyhenasetelma” – tietysti vitriinissä, ettei sitä hypisteltäisi.
Paikallinen oppaamme joutui taas tulkkaamaan simultaanisesti museon edustajan esityksen. Larissa-rouva puhuu hyvin suomea, mutta tuo simultaani-tilanne tekee kielestä kankeamman varsinkin kun käännetään runsaskuvioisesta suurvallan kielestä meidän nuorempaan ei indoeurooppalaiseen ja luterilaiseen ajatustapaamme.
Viipurin linna aurinkoisena matkapäivänä.
Linnassa oli pieni näyttely sen omasta historiasta sekä Suomen ajasta Viipurissa. Siellä oli myös yksi kuva Tanhuvaarasta, jossa naisryhmä harjoitteli vannevomistelua. Torni oli onneksi remontissa, ettei tarvinnut nousta ylös huonojalkaisena.
Hieno reissu, aurinko paistoi, mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa. Tuo öljy- ja kaasumaa öyhyttää sisätilat niin lämpimiksi, että aina oli lähes hikinen olo; ilmanvaihtokaan ei oikein toiminut. Varakas maa voisi kyllä hoitaa sen kuntoon. Läksin matkalle ensikertalaisena RSO:n ystävänä. Jännitin hieman etukäteen miten pärjään. Tutustuin fiksuihin ja hauskoihin herjanheittäjiin. Kouluaikojeni pesäpallopelien päättymistä muistellen sanon kaikille mukana olleille ja matkaa järjestäneille: “Kiitos reippaasta vastuksesta!”
Ei olisi ensimmäinen matkamme RSOn ystävien joukossa Kööpenhaminaan juuri paremmin voinut onnistua. Ylikapellimestari Fabio Luisin johtamat DR SymfoniOrkestret, DR KoncertKoret, BBC Singers ja solistit Lise Davidsen (s), Olesya Petrova (mzs), Insung Sim (b) ja Giorgio Berrugi (t) tarjosivat perjantai-iltana unohtumattoman tulkinnan VerdinRequiemista. Nuori norjalaissopraano Lise Davidsen oli häikäisevän hyvä. Hänestä on kehittymässä maailman oopperalavojen supernova. Verkko- ja tärykalvoille tallentui myös isorummun antaumuksellinen”kurmoottaminen”. – Davidsenilta kukkakimpun saanut rumpali oli silmin nähden otettu.
Konserttisalin akustiikka – Toyotan suunnittelema, kuten Musiikkitalonkin – ei jättänyt juuri toivomisen varaa, vaikka istumapaikkamme olivat salin ”sivuterassilla”. Solistit oli sijoitettu kuin meitä ajatellen orkesterin taakse.
Konserttitalon pienoismallista näkee, millainen ulkokuori talolla on.
Jean Nouvelin suunnittelema 1800-paikkainen DR:n konserttitalo valmistui lopullisesti vuonna 2009. Talon jäänsininen ulkokuori ja pääsalin käpymäinen muoto ovat saaneet inspiraationsa Peter HoeginLumen taju -romaanista: Nouvelin mukaan rakennuksessa on meteoriitti jääkuution sisällä. Muovinen sininen ulkoseinä heiluu tuulessa, varsinainen ulkoseinä on sen sisäpuolelle rakennettu lasista. Sali on ”viinitarha”-tyyppinen, yleisön istumapaikat ympäröivät orkesterikoroketta. Talon loppulasku oli noin 200 miljoonaa euroa, kustannusarvio ylittyi 250 prosentilla. Rakennuspaikka oli sanalla sanoen tunkio – ”built on shit” , kuten DR-oppaamme Henrik kiteytti – ja myös korkean pohjaveden takia perustusten teko osoittautui haasteelliseksi. Paalutustöiden takia ylimääräistä rahaa paloi 35 miljoonaa euroa. Illan musiikkiesitystä kuunnellessa kustannusarvion ylittyminen ei vaivannut.
Ennen konserttia Henrik esitteli meille DR:n toimitalon tv-studioita, lavastepajan ja radion kuunnelmastudion sekä sen, miten televisiosarjojen illuusiot syntyvät. Hän kertoi, että me olimme ensimmäinen ryhmä aikoihin, jolle ei tarvinnut selittää, mitä on julkinen radio- ja tv-palvelu. Esittelyn päätteeksi nautimme virkistävän buffet-aterian.
Olimme perjantai-aamuna Kastrupiin saavuttuamme lähteneet heti tilausbussilla opastetulle kaupunkikiertoajelulle. Amalienborgin linnan aukiolla kuningatar Margaretan linna näyttää äkkiseltään samalta kuin aukion muut hallitsijaperheen palatsit, mutta kovana tupakoitsijana kuningatar kuuleman mukaan tarvitsee taloonsa viisi savupiippua. Muut saavat tyytyä kolmeen, enintään neljään. Yhdessäkään palatsissa ei liputettu, joten kaikki kuninkaalliset olivat matkoilla. Henkivartiostokaartin sotilaat eivät silti olleet saaneet ylimääräistä vapaapäivää. Tanskan kuningashuone on maailman vanhimpia, se periytyy jo 950-luvun Henrik Sinihampaasta.
Erinomainen oppaamme Laura esitteli perusteellisesti Kööpenhaminan nähtävyyksiä ja historiaa.
Kuningas Kristian IV (hallitsi 1588-1648) on Tanskassa vieläkin rakastettu rakennuttajana: linnojen ja uusien kaupunkien rakentamisen lisäksi hän oli sikäli valistunut yksinvaltias, että rakennutti Kööpenhaminaan merimiehille ja satamatyöntekijöille tuohon aikaan erittäin modernin rivitaloalueen. Kussakin ala- ja yläkerran asunnossa oli n. 60 asuinneliötä. Huoneistot ovat edelleen käytössä, nyt molemmat kerrokset samalla perheellä.
Suomesta vietiin talvisodan syttyessä 4 000 lasta Tanskaan sotalapsiksi. Heille on pystytetty yksinkertainen muistokivi Kastelletin puiston edustalle. Nykyiset Kööpehaminan suomalaiset kokoontuvat Ruotsalaisen kirkon yhteydessä.
Kööpenhaminan kuninkaallinen ooppera helmikuisena pilvisenä päivänä.
Kööpenhaminan uusi Oopperatalo kuuluu Konserttitalon ohella kaupungin merkittävimpiin uusiin nähtävyyksiin. 700 000 tanskalaista työllistävä Maersk-varustamo (sen omistajasuvun A.P. Möllerin säätiö) lupasi pitää yhtiön pääkonttorin Tanskassa ja rakennuttaa Oopperatalon omalla kustannuksellaan lahjoittaakseen sen kaupungille sillä ehdolla, että saa tehdä sen omille mailleen, Holmen-saarelle. Talosta on suora näköyhteys Amalienborgin linnaan. Arkkitehti Henning Larsenin suunnittelema rakennus maksoi säätiölle lopulta 2,5 miljardia Tanskan kruunua eli noin 350 miljoonaa euroa. Rakennuksen käyttö- ja ylläpitokulut maksaa kaupunki.
Kiertoajelu päättyi puolilta päivin hotellille. Itse majoittuminen siirtyi vastoin ennakkotietoa muutamalla tunnilla, minkä vuoksi siirsimme lähdön DR:lle hiukan myöhemmäksi.
Lauantaina osa ryhmästä lähti maaseuturetkelle Pohjois-Sjellantiin kohteina mm. Frederiksborgin linna ja Louisianan taidemuseo. Frederiksborgin linnan osittaisessa palossa tuhoutuneiden huoneiden alkuperäistä irtaimistoa ei ollut pyritty entisöimään. Sen sijaan linnan huoneet oli sisustettu kalustein, jotka olivat tyypillisiä Tanskassa kullakin vuosisadalla. Tämän ansiosta linna ei ole ”kun olet nähnyt niitä yhden, olet nähnyt kaikki” –tyyppiä.
Yhteinen illallinen oli varattu likeiseen Höst-ravintolaan, joka oli vuonna 2013 valittu Vuoden design-ravintolaksi. Pienen varauskömmähdyksen vuoksi jouduimme odottelemaan ulkosalla pöytään pääsyä, mutta hyvä ruoka jätti tuonkin sattumuksen taka-alalle. Lisäksi henkilökunta tarjosi hyvitykseksi muutaman ylimääräisen ”keittiön tervehdyksen”.
Ilta ravintola Höstissä on alkamassa.
Paluupäivän eli sunnuntain ohjelmassa olivat käynnit Oopperatalossa ja Musiikkimuseossa. Jälkimmäinen oli vanhassa DR:n radiotalossa. Omatoimimatkailijalle museon anti olisi jäänyt kovin vajaaksi. Onneksi meillä oli kaksi mitä mainiointa opasta, jotka herättivät esityksillään muinaiset soittimet eloon.
Musiikkimuseossa sai itsekin kokeilla soittamista.
Kiitokset seuran hallitukselle matkan järjestelyistä ja kaikille mukana olleille erinomaisesta matkaseurasta. Odotamme innolla seuraavaa.
Pertti ja Riitta Jalonen
Tästä linkistä aukeavalla videolla Musiikkimuseon opas musisoi Antwerpenissä v. 1647 rakennetulla cembalolla.
Sää Kööpenhaminassa oli tuulinen, mutta tunnelma lämmin. Pertti ja Riitta Jalonen yhdessä yhdistyksen taloudenhoitajan Jukka Vilhusen kanssa.
Ei olisi ensimmäinen matkamme RSOn ystävien joukossa Kööpenhaminaan juuri paremmin voinut onnistua. Ylikapellimestari Fabio Luisin johtamat DR SymfoniOrkestret, DR KoncertKoret, BBC Singers ja solistit Lise Davidsen (s), Olesya Petrova (mzs), Insung Sim (b) ja Giorgio Berrugi (t) tarjosivat perjantai-iltana unohtumattoman tulkinnan Verdin Requiemista. Nuori norjalaissopraano Lise Davidsen oli häikäisevän hyvä. Hänestä on kehittymässä maailman oopperalavojen supernova. Verkko- ja tärykalvoille tallentui myös isorummun antaumuksellinen”kurmoottaminen”. – Davidsenilta kukkakimpun saanut rumpali oli silmin nähden otettu.
