“Loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä” olivat sanat, joilla The Timesin arvostelija ylisti RSO:n Proms-konserttia Royal Albert Hallissa 26.8. ja antoi neljä tähteä.
The Times pitää juttunsa maksumuurin takana, joten kesti vähän aikaa ennen kuin edellinen juttu konsertin arvosteluista täydentyi The Timesin jutulla. Tässä suomennos jutusta, ja siihen pätee sama kuin aikaisempiin käännöksiin. Kannattaa lukea myös alkuperäinen englanninkielinen arvostelu, joka on kopioitu jutun loppuun.
The Times/Geoff Brown:
Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra/ Hieno orkesteri tarjosi loistokkuutta, tarkkuutta ja herkkyyttä
★★★★☆
“En pysy Nicholas Collonin perässä. Yhtenä päivänä hän johtaa ilman nuotteja soittavan Aurora-orkesterinsa Beethoven-sinfonian esityksen. Seuraavana päivänä voi tarjolla olla Peppa Pigin Ensimmäinen konserttini tai muuta lasten musiikkia. Seuraavana päivänä Collon heiluttaa tahtipuikkoaan Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina – ensimmäisenä ei-suomalaisena orkesterin perustamisesta vuodesta 1927 lähtien. Ja seuraavana päivänä? Toivottavasti hän lepää.
Hän varmasti rakensi ohjelman tähän orkesterinsa kanssa tekemäänsä Proms-debyyttiin kollegiaalisessa hengessä. Encoret mukaan lukien kuulimme kolme Sibeliuksen, tunnetuimman suomalaissäveltäjän teosta. Viimeinen oli sulavan ihana esitys hänen Valse tristestään. Siinä Collon suoritti sulavia tanssiliikkeitä, jotka saattavat olla liian kesyjä Suomen pääministerille, mutta sopivat musiikkiin täydellisesti. Humoreski nro 4:n syke oli suruillinen ja tavallisesti niin rohkea Pekka Kuusisto esitti viulusoolon hellästi; esitys oli omistettu hänen edesmenneiden äitinsä ja veljensä muistolle.
Suurin teos oli Sibeliuksen Sinfonia nro 5. Jos kokonaisuus olisi ollut yhtä elastinen ja vahva kuin sen viimeiset soinnut, olisin päässyt seitsemänteen taivaaseen. Upeista tekstuureista ja fraseerauksista huolimatta jäi tunne, että Collon oli liian brittiläinen ja tarkkaili sinfonian karuja maisemia ja muuttuvia tunnelmia osallistumatta niihin täysin.
Muu musiikki oli englantilaista ja ranskalaista, soitettuna loistokkaasti, tarkasti ja herkästi, mikä osoitti, kuinka hieno sinfoniaorkesteri Collonilla on johdettavanaan. DebussynLa Mer oli erityisen silmiinpistävä, ja jokainen muuttuva tekstuuri hohteli jäisen kirkkaana osoittaen, että Debussyn meri oli tavallista lähempänä napapiiriä.
Suurempi yllätys odotti Vaughan Williamsin paimenidyllissä The Lark Ascending, joka ei ole ilmeisin teos Kuusiston kaltaiselle muusikolle. Hän onnistui upeasti, välitti kiurun huimat nousut ja kaarrokset pehmeällä pianissimolla, pienellä ja kauniilla, ja lumosi täyden Albert Hallin. Yhtä maaginen oli orkesterisäestys, joka keinutti lempeästi kiurun laulua.
Toinen brittiläinen teos oli Englannissa ensi-iltansa saanut Thomas AdèsinMärchentänze, alun perin sävelletty viululle ja pianolle, mutta nyt se tarjottiin nerokkaana orkesteriversiona, joka oli melko kaukana alkuperäismateriaalistaan – vetisenä keittona, jossa kellui brittiläisten kansanlaulujen jäänteitä. Kuusiston ketterä virtuositeetti ilahdutti, mutta se ei estänyt kappaletta tuntumasta Adèsin peukaloiden heiluttelun hauraalta tulokselta. No, kai hänkin ansaitsee lepopäivänsä.
The Times: Finnish Radio SO/Collon review — brilliance, precision and delicacy from a fine orchestra
★★★★☆ I can’t keep up with Nicholas Collon. One day he’s guiding his Aurora Orchestra through a Beethoven symphony performed from memory. The next day the fare might be Peppa Pig: My First Concert, or some other children’s entertainment. The day after that, Collon could be waving his baton as the chief conductor of the Finnish Radio Symphony Orchestra — the first non-Finn to be so appointed since its foundation in 1927. And the day after that? I hope he rests.
He certainly programmed his Proms debut with the orchestra in a collegiate spirit. Encores included, we heard three works by Finland’s trophy composer Sibelius. The last was a meltingly lovely rendition of his Valse triste, with Collon executing suave dance moves that might be too tame for the Finnish prime minister, but suited the music perfectly. Humoresque No 4 carried a sad throb all of its own, with its violin solo most tenderly dispatched by the usually gutsy Pekka Kuusisto; the performance was dedicated to the memory of his late mother and brother.
The big item was Sibelius’s Symphony No 5. If the whole had been as tensile and strong as its closing string of slashing chords, I would have entered seventh heaven. Yet despite spruce textures and chiselled phrasings, the feeling remained that Collon was being too British, observing the symphony’s rugged landscapes and push-and-pull moods without fully participating.
The rest of the programme was English and French, played with a brilliance, precision and delicacy that showed what a fine symphony orchestra Collon has at his command. Debussy’s La Mer was especially striking, every shifting texture shimmering with an icy clarity indicating that Debussy’s sea lay closer to the Arctic Circle than usual.
A bigger surprise lay in store with the pastoral bliss of Vaughan Williams’s The Lark Ascending, not the most obvious piece for a maverick like Kuusisto. He nonetheless managed something stunning, conveying the lark’s soarings and twiddlings with a soft-grained pianissimo so tiny and beautiful that he had the packed Albert Hall under a spell. The orchestral accompaniment, gently cradling the lark’s song, was equally magical.
The other British work was the UK premiere of Thomas Adès’s recent Märchentänze, originally for violin and piano, but here offered with ingenious orchestral clothing rather wasted on its core material — a watery soup floating with the shredded remains of British folk songs. Kuusisto’s nimble virtuosity was a joy, but that didn’t stop the work seeming the flimsy result of Adès twiddling his thumbs. Oh well, I guess he also deserves his day of rest.
Ensimmäiset brittien twiitit heti RSO:n Proms-konsertin jälkeen 26.8. olivat innostuneita ja ylistäviä: ”WOW!!! Uskomaton BBC Proms tänä iltana Yle RSO:n ja Pekka Kuusiston kanssa. Henkeäsalpaava.” ”En ole koskaan kuullut Lark Ascendingiä soitettavan niin hienovaraisesti. Erittäin kaunista – koko konsertti oli upea.” ”Sibeliuksen viides oli upea. Mikä finaali tasapainottaen Lark Ascendingiä.”
Millaisin ajatuksin konserttien arvioivat sitten he, joilla tilaa oli enemmän kuin 140 merkkiä. Kokosimme tähän juttuun The Guardianin ja kahden kulttuurin nettilehden kriitikoiden arviot.
Kannattaa käydä lukemassa myös alkuperäiset tekstit, sillä amatöörikääntäjä on oikonut mutkia eikä paras suomenkielinen ilmaisukaan ole aina löytynyt. Jutut avautuvat klikkaamalla englanninkielisiä otsikoita.
Bernard Hughes kuvaa arviossaan nettilehti The Arts Deskissä Pekka Kuusistoa vallattomaksi suomalaiseksi viulistiksi, joka on vastustamaton kahdessa toistensa vastakohtaisessa esityksessä. Hän kirjoittaa, miten opettajat tietävät, että meluisassa luokkahuoneessa ei pidä korottaa ääntä, vaan puhua hiljaa. ”Viime kausien aikana yleisön yskiminen on noussut äärimmilleen, joten karismaattinen suomalainen viulisti Pekka Kuusisto otti rohkean linjan soittaessaan Vaughan Williamsin The Lark Ascendingin niin pehmeästi kuin mahdollista – ja sali vastasi siihen hiljaisimmalla, haltioituneimmalla tavalla, minkä voin muistaa.”
Hän kuvaa, miten on ollut tapana pilkata The Larkia niin kauan kuin se on ollut Classic FM -suosikkilistojen kärjessä, mutta kuullessaan sen illan konsertissa hän hämmästyi. Vaikka teos koostuu pienimmistä, rajallisista musikaalista elementeistä, siinä on retorista voimaa. Hänen mukaansa Kuusisto totteli tarkasti paitsi Vaughan Williamsin dynamiikkaa myös hänen ohjeitaan soittamisesta (otelaudan yli) ja piti konserttitilan vallassaan. Kuusiston soundi oli yhtä aikaa hauras ja itsevarma. ”Oli ilo todistaa niin mestarillista tilan ja Royal Albert Hallin hallintaa, ja yleisö osoitti vastineeksi rakkauttaan.”
Kuusisto toisti tempun väliajan jälkeen hyvin erilaisessa kappaleessa, Thomas AdèsinMärchentänzen Englannin ensi-illassa. Hughesille Märchentänze osui kohdilleen, vaikka hän onkin varma, että se ei ole ollut kaikkien makuun. Hän näkee siinä Adèsin uutta rentoutta, jota hän kuuli myös Adèsin Dante-baletissa Covent Gardenissa tänä vuonna. ”Musiikki sopi täydellisesti myös Kuusiston folk-soundiin, brittiläiset sävelet kuulostivat melkein skandinaaviselta.”
Radion sinfoniaorkesteri oli rehevä, hyvällä tavalla meluisa nopeammissa osissa (mm. Arvid Larssonin ihastuttava kontrafagottisoolo) ja hillitty ja koskettava hitaassa toisessa tanssissa – vuoropuhelussa sooloviulun ja klarinetin välillä Christoffer Sundqvist oli äärimmäisen liikuttava.
Arvostelija kehuu ohjelmaa houkuttelevaksi. DebussyssaNicholas Collon löysi orkestroinnista yksityiskohtia, jotka eivät usein kuulu. Toisinaan tämä tapahtui Debussyn äänikuvalle ratkaisevan tärkeän äänen homogeenisuuden kustannuksella. Le mer oli soitettiin erittäin hyvin, erityisen tarkoituksenmukaisesti varsinkin toisessa osassa.
Myös Sibeliusta Hughes kehuu, varsinkin ensimmäistä osaa, jota hän piti mukaansatempaavana. ”Jos olisin nirso, ihmettelisin ääneen, oliko viimeisen osan, koko teoksen huipennuksessa aivan tarpeeksi loppuun saapumisen tunnetta, mutta soitto oli kauttaaltaan erittäin hienoa, ja Collonissa, RSO:n ensimmäisessä ei-skandinaavisessa ylikapellimestarissa, orkesterilla on kapellimestari, johon voi selvästi luottaa kansallissäveltäjän musiikin johtajana. Ja lisäosoituksena nöyryydestään – ja suomalaisesta ylpeydestä – Kuusisto liittyi soittamaan sinfonian osana orkesteria.”
Mitä leivosia! oli otsikoitu Mark Pullingerin arvostelu nettilehti Bachtrackissä. Tähtiä arvostelija antoi konsertille kolme.
Ensin hän kuvasi, miten Promseissa joskus näkee solistin siirtyvän oman esityksensä jälkeen kuuntelemaan konsertin loppuun katsomossa. Mutta Pekka Kuusisto, esiinnyttyään ensi molemmilla puoliajoilla ja soitettuaan koskettavan encoren kunnianosoituksena veljelleen ja äidilleen, hiipi soittamaan osaksi ykkösviulusektiota. ”Hän ei rentoutunut kaatamalla itselleen lasillisen vaan sen sijaan kaatoi sydämensä Sibeliuksen viidenteen sinfoniaan.”
Arvostelija kehui, miten vakuuttavasti Collon läpäisi suomalaisen orkesterin johtamisen sisäänpääsykokeeksi arvelemansa Sibeliuksen johtamisen. 5. sinfonia oli hänestä konsertin paras osio. Collonin tyyli on erittäin tarkka ja hän noukki partituurista paljon yksityiskohtia. Mitään ei liioiteltu; kontrabassohyökkäykset finaalin “joutsen”-teeman aikana eivät olleet liian iskeviä. ”Hienostunutta ja vakuuttavaa, joskaan ei aina selkäpiitä kihelmöivää tai monumentaalista.”
La Merin esitys sai arvostelijan epäilemään, että Suomenlahti on paljon tyynempi kuin se meri, jota Debussy ajatteli. ”Aamunkoitto tuntui enemmän vuoristolähteeltä, viileältä akvarellilta, jonka lämpeneminen kesti melko kauan. Jeux de vaguesissa oli runsaasti pointillistista tarkkuutta, ja vaikka muriseva kontrafagotti lupasi karua matkaa, meri tuntui harvoin vihaiselta.”
Kuusiston Lark Ascending oli epäsovinnainen, mutta Kuusisto ei olekaan tavanomainen viulisti. Suurin osa Vaughan Williamsin partituurista on merkitty pianissimona, mutta sävellys nousee joissakin kohdin forteen ja jopa fortissimoon. Kuusisto esitti sen kauttaaltaan kuin kuiskattuna, niin että Gallerian eli ylimmän kerroksen yleisöllä saattoi olla vaikeaa tunnistaa tätä kiurua. ”Rohkeasti erilainen vai omahyväinen? Riippui varmaan siitä, kuinka paljon esityksestä kuuli. BBC Radio 3 – tai Areenan eturivi – olisi ollut turvallisin paikka.”
Märchentänze oli enemmän Kuusiston tyyliä, mikä ei ole yllättävää, kirjoittihan Adès sen hänelle. Teos on omituinen ja omanlainen, ja siinä on paljon viittauksia kansanlauluihin – “ekstrovertti ja tuhma”, kuten viulisti kuvaili sitä ohjelmalehtisessä. ”Orkesterisäestys oli pirullisen monimutkainen, jossain vaiheessa Colon ohjasi soittajia sormillaan laskemalla, mutta oli myös ilon tunnetta: pubissa tanssiminen muuttui tokkuraiseksi ja humalaiseksi; kontrafagotin pieruvitsi; viulua soitettiin kuin banjoa. Ekstrovertti ja tuhma? Mitä leivosia!”
The Guardianin Andrew Clements oli osannut odottaa, että Promsien ohjelmistossa olisi vuosipäivää viettävän Vaughan Williamsin yleisösuosikki The Lark Ascending, mutta hän yllättyi, että se oli juuri ylikapellimestari Nicholas Collonin johtamassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa ja että solistina oli suomalainen viulisti Pekka Kuusisto.
Hänelle Kuusiston esitys Vaughan Williamsista oli kohokohta muuten pettymykseksi muodostuneessa konsertissa. Kuusiston vetäytynyt, intiimi lähestymistapa, lähes ohuimmilla kielillä kehrätty improvisaatio sai teoksen näyttämään enemmän elegialta kuin maalaisidylliltä.
Thomas AdèsinMärchentänzea kriitikko kuvasi siistiksi teokseksi Kuusistolle. Adèsin hän toteaa yhdistelevän taitavasti brittiläistä kansanmusiikkia ja pukevan sen hehkuviin instrumentaaliväreihin.
Orkesterin panosta Clements moitti pikemminkin tehokkaaksi kuin luonteenomaiseksi ja DebussynLa Mer sekä Sibeliuksen5. sinfonia olivat hänestä yhtä epäuskottavia. Finaalissa Debussy alkoi paljastaa todellista väriään sen jälkeen, kun aikaisemmat osat olivat tuntuneet melkein tunnustelevilta. Sinfonia ei hänestä tavoittanut minkäänlaista yhtenäisyyttä. Sen suurimmat hetket, ensimmäisen osan poikkeuksellinen siirtyminen scherzoksi; “Joutsenlaulun” majesteettinen ilmaantuminen finaalissa, vaikuttivat tyrmäävämmiltä kuin olisi osannut odottaa.
Clements antoi konsertille vain kaksi tähteä.
Kiitos Riitta Jalonen linkeistä twiitteihin ja pidempiin arvioihin. Teksti Airi Vilhunen
”London seems to love your orchestra!” Näin huikkasi paikallinen katsomonaapuri ja paukutti innolla käsiään. RSO:n Proms-konsertti oli vasta puolivälissä ja teos teokselta täyden Royal Albert Hallin salin suosionosoitukset yltyivät. RSOn ystävien konserttimatkalaiset saivat syystäkin olla rinta rottingilla.
Kun Proms-konserttien suunnaton sali on täynnä, sinne mahtuu enimmillään yli 6 000 ihmistä. Ja täynnä se oli, kun Radion sinfoniaorkesteri oli 26. elokuuta vierailijana johtajanaan Nicholas Collon ja solistina Pekka Kuusisto. Jo toukokuussa alkoi lippuja olla enää rajallisesti saatavilla.
Vetovoimainen konsertti
Konsertin vetovoimaa selittävät intendentti Tuula Sarotien mukaan monet seikat. Nicholas Collon on kotikentällään hyvin suosittu. Hän konsertoi nyt jo kolmatta kertaa tämän vuoden Promsissa. Collon tunnetaan etenkin perustamansa Aurora-kamariorkesterin ylikapellimestarina. Maineikas Aurora on taas erityinen sen vuoksi, että se soittaa seisaaltaan koko ohjelmistonsa teokset ilman nuotteja. Me Suomessakin taidamme päästä tutustumaan Auroraan, kunhan maltamme hieman odottaa.
Myös Pekka Kuusisto on Britanniassa hyvin arvostettu. Hänellä on takanaan jo useita Proms-konsertteja, joissa voi aina odottaa jotain odottamatontakin. ”Soitto on suruista tehty”. Tällä Kantelettareen liittyvällä viittauksella evästettynä koko suunnaton sali hiljentyi kuuntelemaan Sibeliuksen neljättä humoreskia, jonka Pekka Kuusisto yhdessä orkesterin kanssa omisti äitinsä ja veljensä muistolle. Pysäyttävä hetki! Ja seuraavaksi hän liittyi vaivihkaa RSO:n kokoonpanoon ykkösviulistien takariviin soittamaan Sibeliuksen viidettä sinfoniaa. Sen saattoi havaita vain etukäteen saadun sisäpiiritiedon avulla – kiitos Tuulalle.
Jäsenmatkalaisilla oli lounaan yhteydessä Yle-tapaaminen. Istumassa Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila, seisomassa RSO:n intendentti Tuula Sarotie ja vasemmalla Ylen luovien sisältöjen ja median johtaja Ville Vilén. Seisomassa oikealla RSOn ystävien varapuheenjohtaja ja jutun kirjoittaja Ritva Männynoksa.
Suosikkisäveltäjät esillä
Konsertin ohjelmisto kunnioitti kahta briteille tärkeää säveltäjää. Ralph Vaughan WilliamsinThe Lark Ascending, joka on sävelletty jo 1914, on vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla saanut enemmän huomiota. Nykyään se on suorastaan pyhä klassinen hitti. Thomas Adès puolestaan on Britannian arvostetuimpia nykysäveltäjiä. Hänen englantilaisiin kansanlauluihin pohjautuva sävellyksensä Märchentänze sai ensiesityksensä vuoden 2021 syksyllä Helsingissä ja nyt viimein myös säveltäjän kotimaassa. Se on kuin luotu Pekka Kuusistolle, joka sen myös on aina esittänyt. Hieman epätavanomaiselle paikalle heti konsertin alkuun oli sijoitettu Claude DebussynLa Mer.
Brittien klassisen musiikin arvoasteikossa Jean Sibelius sijoittuu korkealle. Konsertin lopuksi soitettu viides sinfonia oli varmuudella suurelle osalle tuttu teos. RSO loisti ja pystyi – jos mahdollista – vielä parempaan soittaessaan ylimääräisenä Sibeliuksen Valse Tristen. Moni meistäkin mykistyi täysin liikutuksesta.
Royal Albert Hall ulkoa.
Promsin puitteet ja konserttikulttuuria
RSO:n Proms-konsertin tunnelma oli vaikuttava. Yleisöä riitti tasaisena mattona lattiatason areenalta lähelle katonrajaa. Istuinpaikkoja on salissa 5538. Sen lisäksi lattia-areenalla mahtuu seisomaan pari-kolmesataa ”prommeria”. Ylimmässä pylväsgalleriassa voi enimmällään olla kantavuusrajoitusten sallimat 500 katsojaa.
RSO:n konsertissa koko valtavan salin kaikki katsomolohkot olivat käytännöllisesti katsoen viimeistä paikkaa myöten täynnä. Myös kuningattaren aitiossa oli katsojia, tosin tällä kertaa hovin henkilökuntaa, jolle aitiota voi tarjota silloin, kun kukaan kuningashuoneesta ei itse ole paikalla. Keskiareenan seisomapaikoilla oli niin täyttä, että siellä olleet seisoivat melkein kylki kyljessä.
Proms-festivaalin historia alkoi vuonna 1895, jolloin kapellimestari Henry Wood aloitti suosittujen konserttien sarjan. Promsien perinteeseen kuuluvat lavan edessä Areenalla seisovat “prommerit”. RSO:n konsertissa seisomapaikatkin olivat täynnä.
Kunnioitusta herättävää oli myös konserttikäytös. Salissa oli esityksen aikana hiirenhiljaista, yleisö istui lähes liikkumatta paikoillaan – jotkut korkeintaan varovasti siemailivat juomiaan. Areenalla seisoneet olivat kuin jähmettyneet jaloilleen. Siis liki 6 000 elävää ihmistä intensiivisen keskittyneinä!
Jo Debussyn La Mer sai lämpimät suosionosoitukset, mutta sen jälkeen vauhti vain kiihtyi. Valtavat aplodit, jotka jatkuivat ja jatkuivat, huutoja ja kiljahduksia joka puolelta. Kapellimestari ja solisti takaisin kerta toisensa jälkeen. Ei todellakaan jäänyt epäselväksi, että konsertti oli suuri menestys. Kuuntelin konsertin kotiin palattuani Areenasta. Hieman vaisummilta yleisön reaktiot kuulostivat eetterin kautta välitettyinä.
Vertailukohtaa yleisön suosioon saimme myös jo Promsin edellisestä illasta, jolloin BBC:n oma sinfoniaorkesteri esiintyi solistinaan nuori, jo paljon mainetta saanut viulisti Daniel Lozakovich. Osa RSOn ystävistä oli valinnut tämän konsertin omaksi lisäohjelmakseen eikä se tuottanut pettymystä. Virtuoosimainen solisti sai Johannes Brahmsin viulukonsertostaan raikuvat aplodit. Jo ne tuntuivat mahtavilta, vaikka katsomo oli ehkä kolmanneksen tyhjänä ja keskilattian seisomapaikoilla ”prommereilla” oli hyvin tilaa liikuskella esitysten aikana. Toivottavasti saamme Lozakovichin myös Suomeen näyttämään taituruuttaan.
Royal Albert Hall kuuluu kaikenikäisille
Kuningatar Viktorian puolisolle prinssipuoliso Albertille omistettu Royal Albert Hall juhlii vielä tänäkin vuonna 150-vuotista taivaltaan. Monen mutkan kautta siihen tarvittava rahoitus juonsi juurensa prinssi Albertin aikaansaamasta maailmannäyttelystä Cristal Palacessa vuonna 1851. Sen suuren suosion tuottamilla varoilla ostettiin lähialueelta mittavia maa-alueita, rakennettiin lukuisia oppilaitoksia ja onnistuneiden kiinteistökauppojen ansiosta lopulta rahaa liikeni myös alkuperäiseen tavoitteeseen, prinssi Albertille omistetun konserttitalon rakentamiseen. Se valmistui tosin vasta 10 vuotta prinssi Albertin kuoleman jälkeen 1871.
Valtaisa rakennus tarjoaa nykyään tilaa konserttien lisäksi mitä moninaisemmille tapahtumille. Siellä on baletti-, ooppera- ja sirkusesityksiä, onpa myös pelattu jääkiekkoa, tennistä ja järjestetty ensimmäiset sumopainikisat Japanin ulkopuolella sekä laulettu euroviisut. BBC on vakioasiakas, joka vuokraa tilat kesäisin kolmeksi kuukaudeksi Promsin tarpeisiin. Melkein mikä tahansa taho voi suunnitella tapahtumansa Royal Albert Halliin, kunhan maksukykyä löytyy ja on valmis jonottamaan vuoroaan – tällä hetkellä noin viisi vuotta.
Konserttipäivänä RSOn ystävät tutustuivat Royal Albert Hallin tiloihin ja historiaan.
Royal Albert Hall on alusta alkaen tarkoitettu kaikille avoimeksi tapahtumapaikaksi. Juuri sen vuoksi myös sen tiloissa suositaan hyvinkin erilaisia tilaisuuksia. Niiden tarkoituksena on madaltaa kynnystä tulla koko perheenkin voimalla kokemaan musiikki- tai muita elämyksiä. Myös molemmissa ystävien matkaohjelman konserteissa oli silmiinpistävää, että niissä oli paljon nuoria ja jopa alakouluikäisiä.
Kenenkään ei tarvitse olla Royal Albert Hallissa nälissään tai kuivin suin. Ravintoloita, baareja, kahviloita ja kioskeja on lukemattomia eikä juomien ja muiden eväiden kanssa liikkumiselle ole juurikaan rajoituksia. Hyvin vapaamuotoista ja estotonta on myös pukeutumiskirjo.
Teksti Ritva Männynoksa
Kuvat Ritva Männynoksa, Hanna Tuukkanen ja Airi Vilhunen
Pekka Kuusisto, Nicholas Collon ja RSO saivat yleisöltä valtavat ja lämpimät suopsionosoitukset. Todelliset fanit ja prommerit seisovat lavan edustalla.
”Erinomainen matka!” tiivisti RSOn ystävien Lontoon matkalle osallistunut jäsenemme tunnelmansa ja nosti kaksi peukkua pystyyn. Kaikille RSO:n perjantai-illan konsertti oli huippukokemus, ja kiitosta tuli matkalaisilta muutenkin. Tulevia jäsenmatkoja varten kyselimme kokemuksia, ja näin Tuula Jokela vastaili Marja Salmelalle:
”Matkan ohjelma oli tiivis, ja kaksi hotelliyötä on ehkä liian vähän”, arvioi Tuula Jokela RSO:n ystävien matkaa Proms-festivaaleille. ”Voisi olla joskus hieman pidempiä – kolmen, ehkä neljän yön reissuja.”
My Fair Ladyn esityksessä Tuula Jokela edessä, hänen takanaan Esko Jokela ja Seija Toro. Kuva Marja Kanerva.
Hän kävi ensimmäisenä iltana miehensä Eskon kanssa katsomassa My Fair Lady -musikaalin London Coliseum -teatterissa. Esitys oli kesän ajan Lontoossa vieraillut New Yorkin Lincoln Centerin ylistystä saanut, uudenlainen tulkinta ja orkesteri oli Englannin kansallisoopperan. Seuraavana iltana oli vuorossa Royal Albert Hallissa RSO:n konsertti, jossa solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Tästä konsertista enemmän toisessa nettisivujemme jutussa Yhtä juhlaa Royal Albert Hallissa.
Matkalaisia Royal Albert Hallin kierroksella. Tähän nykyiseen aulabaariin ajoivat aikoinaan kuningattaren hevosvaunut ja hallitsija pystyi siirtymään omaan aitioonsa ja lepotiloihinsa.
Matkalaiset tutustuivat vuonna 1871 valmistuneeseen Royal Albert Halliin ennen illan konserttia. Jokela kiittää lämpimästi yli 6 000-paikkaista taloa ja erilaista toimintaa esitellyttä nuorta opasta. ”Hän puhui erittäin hyvää englantia ja kertoi monipuolisesti rakennuksen historiasta.”
Suomalainen paikallinen opas Hanna Tuukkanen kertoi Jokelan mielestä erittäin kiinnostavasti tavallisten brittien elämästä bussimatkoilla hotellista konserttitaloon ja lentokentälle. Äärimmäisen kalliit asuntojen hinnat tekevät terveydenhoidon henkilökunnalle ja palvelualoilla työskenteleville lähes mahdottomaksi asua Britannian pääkaupungissa. Perheet ahtautuvat yksiöihin ja kaksioihin kolmen, neljän, jopa viiden lapsen kanssa. ”Resviarian opas Aulikki Akaan-Penttilä piti hyvin huolta lippuista.”
Myös apuvälineiden kuljetus bussissa hoitui Jokelan mielestä mallikkaasti. ”Kuljettajat olivat kohteliaita ja aina sai apua.”
Teksti Marja Salmela
Kuvat Marja Kanerva, Ritva Männynoksa ja Airi Vilhunen
Jäsenmatkailijat vierailivat myös Wallace Collection -museossa.
Museon laajoissa kokoelmissa oli taidetta, esineistöä ja taidehuonekaluja.
